"Eihän sinua karsia taida", sanoi kotka, laskeusi armollisesti hongalle, kooten siipensä ja puhdistellen sulkiansa kurjasta lampaan verestä. — "Luulenpa, että pyydän kuningatarta tänne asettumaan, — hän on pesäpaikan puutteessa," lisäsi hän hiljemmällä äänellä, katsellen alastomia koipiansa, sillä hän vähän kainosteli noita ensi kevätpäivän leppeitä, hurmaavia muistelmia. Pian kohotti hän jälleen päätänsä ja tuijotteli sulkain varjostamain kulmain alta kohden pimeitä vuoren rotkoja, liiteleisikö kuningatar siellä jossain, munapakkoisena ja rauenneena. Tielle joutui hän, ja honka näki kohta pariskunnan liitelevän selkeässä, siintävässä avaruudessa korkeimpain tunturiharjain tasalla; siellä keskenänsä haastellen perheellisiä asioitansa. Ei paljosta puuttunut, ettei honka käynyt vähän levottomaksi, sillä ehkä hän piti itseänsä kuinkakin erinomaisena, oli tuo kumminkin vielä erinomaisempaa saada tuuditella kotkaparia. He laskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongalle! Eivät he keskenänsä haastelleet, mutta rupesivat kiireesti risujen tuontiin. Honka suurenteli, jos mahdollista, entistään enemmän, — eikä kukaan voinut häntä siitä estää.
Mutta metsässä ympäriinsä tietysti syntyi juttua loppumatonta siitä kunniasta, joka oli tullut vaari hongan osaksi. Muiden muassa eräs sievä koivuntynkä siellä seisoi katsellen kuvaansa lammen pinnassa. Hän mielestänsä oikeudella toivoi hieman rakkautta valkeanharmaalta riekuhännältä, joka piti päivällislepoa hänen oksillansa. Hän levitteli tuoksuansa riekuhännälle, tartutti itikat lehtiinsä, jotta ne olisivat helpommat pyytää; ja lopulta oli hän helteessä rakentanut keveän suojan oksistaan ja kattanut sen tuoreilla lehdillään, — jotta lintu todellakin oli vähällä ruveta sinne kesäksi. Nyt sitä vastaan: kotka oli ottanut asuntonsa suureen honkaan ja riukuhännän täytyi matkoihinsa. Tuostapa surua, tiettyä se! Hän visertää liirutteli jäähyväisvirret, mutta aivan hiljaa, jottei kotka sitä huomaisi.
Onnellisemmasti ei käynyt muutamille varpusraukoillekaan tuolla pensastossa. Siellä he olivat pitäneet niin vallatonta elämää, ettei rastas läheisessä saarnipuussa milloinkaan päässyt levolle oikeaan aikaan, suuttui toisinaan silmittömästi ja pani ääneksi. Vakaa tikka, tuolla kuusen kyljessä, oli nauranut niin, että oli vähällä romahtaa alas. Mutta sitten näkivät kotkan hongassa! ja rastas ynnä varpuset sekä tikka ja kaikki, jotka vaan lentää taisivat, nurin niskoin matkoihinsa. Rastas vannoi, tuolla lentäessään, ettei hän milloinkaan enää valitse asuntoa niin, että hän saisi varpusia naapuriksensa.
Näin seisoi metsä siinä ylenannettuna ja miettivänä iloisessa päivänpaisteessa. Se oli odottanut kaikkea iloansa hongalta, mutta vähänpä siitä riemua olikin. Metsä kumartui vavisten joka kerta, kun pohjois-myrsky raivosi, honka pieksi ilmaa jykevillä oksillaan, ja kotka kierteli sitä tyyneenä ja rasituksetta, niinkuin tuo olisi ollut ainoastaan vähäpätöinen tuulenpuuska, joka hänelle edeskantoi jotakuta halpaa metsän uhria. Mutta koko hongisto iloitsi. Ei kukaan muistanut, ettei hän itse sinä vuonna saanutkaan pesää tuuditella. "Pois tieltä!" ärjäsivät he, "me kuulumme sukuun!"
"Mitä sinä mietiskelet?" kysyi Ingrid, — hän astui hymyten esiin, taivuttaen moniaita oksia tieltään. Thorbjörn nousi; "paljopa voi miehen mielessä liikkua," sanoi hän ja katsoi uhkamielisesti puiden yli. "Muutoin juttuavat nykyään kaikellaisia tienoossa," lisäsi hän pudistellen rikkoja päältään. — "Mintähden aina huolitkin siitä, mitä ihmiset puhuvat?" — "Sitä en oikein tiedä: — mutta — eivät ihmiset vielä milloinkaan ole puhuneet semmoista, mikä ei olisi mielessäni liikkunut, jos kohta se ei ole töissäni ilmaantunut." — "Tuo oli häijysti sanottu." — "Ehkä oli," myönsi hän; ja lisäsi heti: "mutta se oli todenmukaista." Ingrid istuutui nurmelle, Thorbjörn seisoi eteensä katsellen. "Minä piankin voin muuttua sellaiseksi, miksi he minua tahtovat; joska vaan antaisivat minun olla sellaisena kuin olen." — "Mutta sinun on syy kaikessa tapauksessa viimein." — "Olkoonpa niin: mutta niillä muilla on osaa yhd… Sen sanon, että rauhaa tahdon!" miltei kiljahti hän ja katsahti kotkaa. — "Mutta Thorbjörn!"… kuiskasi Ingrid. Tämä kääntyi tyttöön ja hymyili. "Niin, niin!" lausui hän; "monet seikat voivat liikkua miehen mielessä… Oletko tänään puhutellut Synnöveä?" — "Olen, hän on jo lähtenyt paimenmajalle." — "Tänään?" — "Niin." — "Päiväkummun karjalla?" — "Niin." — "Tralalaa!"
"Huomenna me päästämme karjan," sanoi Ingrid; hän tahtoi suunnittaa ajatukset toisaalle. — "Minä tulen mukaan ajamaan!" sanoi Thorbjörn. — "Mutta isä tahtoo itse olla mukana," lausui tyttö. — "Vai niin," sanoi edellinen ja vaikeni. — "Hän kyseli sinua tänään." — "Niinkö teki," sanoi Thorbjörn, leikkasi oksan veitsellään ja rupesi sitä kuorimaan. — "Puhuttelepa useammin isää, kuin minkä teet," jatkoi tyttö ystävällisesti, — "hän pitää sinusta paljon," lisäsi hän. — "Tuopa mahdollista," lausui toinen. — "Hän puhuu usein sinusta, ulkona ollessasi." — "Mutta sitä harvemmin sisällä ollessani." — "Se on sinun syysi." — "Sitä en kiellä." — "Älä niin puhu Thorbjörn, sinä kyllä itse tiedät, mikä teidän välillänne on." — "Mikähän se sitten lienee?" — "Minunko se tulee sanoa?" — "Se ehkä yhdentekevä, Ingrid, sinä tiedät, minkä minäkin." — "Niinpä niinkin; sinä olet kovin itsevaltainen; sitä hän ei siedä, sen tiedät." — "Niin, kyllä hän käsivartta pidättelisi." — "Varsinkin koska sinä lyödä lämähyttäisit"… — "Sallisinko sitten ihmisten sanoa ja tehdä, mitä tahtovat?" — "Et suinkaan, mutta eipä haittaisi, jos sinäkin siirtyisit vähän tieltä; niin hän on itse tehnyt ja on siten päässyt arvokkaaksi mieheksi." — "Häntä on ehkä vähemmin kiusattu." — Ingrid vaikeni vähän; pitkitti sitten katsottuaan ympärilleen: "Etpä juuri taida minun sanoistani huolia: mutta kuitenkin … missä tiedät vihamiehiä tapaavasi, sieltä sinun pitäisi olla kaukana." — "Siellä juuri tahdon olla! En turhaan ole Thorbjörn Kuusela." Hän oli saanut kuoren varvusta; nyt hän sen leikkasi keskeltä poikki. Ingrid istui häntä katsellen ja kysyi vähän vitkaan: "Lähdetkö Nordhoug'ille ensi sunnuntaina?" — "Lähden." Hetken päästä, toiseen katsomatta, sanoi tyttö jälleen: "Tiedätkö, että Knuti Nordhoug on tullut sisarensa häihin?" — "Tiedän." — Silloin katsahti tyttö häneen: "Thorbjörn, Thorbjörn!" — "Saisiko hän nyt entistään enemmän asettua minun ja muiden väliin?" — "Ei hän väliin asetu; ei enemmän kuin muut suvaitsevat." — "Kuka tietää, mitä muut suvaitsevat?" — "Sen sinä hyvin tiedät." — "Hän ei kaikessa tapauksessa mitään sano." — "Älä semmoisia jaarittele!" lausui Ingrid harmistuneena, nousi ja vilkasi taaksensa. Thorbjörn viskasi varvun päät kädestään, pisti puukkonsa tuppeen ja kääntyi päin Ingrid'iä: "Kuuleppas, — tähän olen kyllästynyt. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että häneltä, sentähden ettei siinä olla suoria. Ja toiselta puolen, — enhän edes pääse Päiväkummulle, — sillä vanhemmat eivät voi minua kärsiä, sanoo hän. En saa käydä häntä katsomassa, miten muut pojat käyvät tyttöjensä luona, — koska hän on noita pyhiä, — muka." — "Thorbjörn!" muistutti Ingrid vähän levottomaksi käyden; mutta toinen pitkitti: "Isä ei pane sanaakaan puolustuksekseni: jos hänet ansaitset, niin hänet saat, sanoo hän. Juoruja, pelkkiä juorupuheita yhdeltä puolen, — eikä toiselta puolen ensinkään koeteta niitä turhaksi tehdä; — enhän edes tiedä, josko hän todella…" Ingrid syöksi esiin ja laski kätensä Thorbjörn'in suulle, katsahtaen taaksensa. Samassa taipuivat oksat jälleen syrjään ja pitkä, solakka olento hohtavin poskin astui esiin; se oli Synnöve.
"Hyvää iltaa!" sanoi hän. Ingrid katsahti Thorbjörn'iin ikään kuin sanoakseen: "katsopa nyt!" — Thorbjörn taas Ingrid'iin, katseellansa lausuen: tuon olisit jättänyt tekemättä! Ei kumpainenkaan Synnöveen katsahtanut. "Täytyneehän minun vähän istuutua; olen tänään paljon kulkenut." Hän istuutui: Thorbjörn käänsi päätään ikäänkuin katsoaksensa, oliko paikka kuiva, johon Synnöve asettui. Ingrid'in silmät lennähtivät Kuuselaan päin ja nyt huudahti hän yht'äkkiä: "No katsopas! Kaunikki on päässyt irti ja käyskentelee keskellä peltoa. Tuota ilkiötä! ja kello-kaula niinikään! Eipä hullumpaa: jo todellakin on aika lähteä laitumelle!" — ja samalla kiiti hän mäen rinnettä alas jäähyväisiä lausumatta. Synnöve nousi heti. "Lähdetkö?" kysyi Thorbjörn. — "Lähden", sanoi toinen, ehkä jäi paikalleen.
"Odotapahan vähän;" arveli edellinen tyttöön katsomatta. — "Toisen kerran," kuului hiljainen vastaus. "Siihen ollee pitkältä." Tyttö katsahti ylös. Thorbjörn taas nosti silmänsä häneen, mutta hetkinen kului, ennenkun he puheesen ryhtyivät. "Istuhan taas," sanoi poika hämillänsä. — "En istu," vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Thorbjörn tunsi uhkamielisyyden paisuvan povessaan, mutta silloin ryhtyi Synnöve toiselle ihan odottamattomaan toimeen; hän astui askeleen lähemmäksi, kumartui Thorbjörn'in puoleen ja katsoi häntä hymyten silmiin. "Oletko vihoissasi minulle?" Ja kun poika katsoi ylös, itki hän. "En," vastasi Thorbjörn punehtuen korvia myöten.
Hän ojensi kätensä; mutta koska silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, ei tyttö sitä huomannut, ja toinen veti sen takaisin. Viimein sanoi hän: "Sinä sen siis kuulit?" — "Kuulin," vastasi Synnöve ja katsahti hymyellen Thorbjörn'iin; mutta silmissä kiilsi äskeistä useampi kyynel; nuorukainen ei tietänyt mitä tehdä ja sanoa; sentähden hän lausui: "Ehkä olen ollut kovin häijy." Tuo sanottiin aivan sävyisästi: tyttö loi silmänsä alas puoleksi toisaalle kääntyen: "Älä tuomitse seikkoja, joita et tunne." Ääni oli itkun tukahuttama, ja Thorbjörn'in mieli kävi kovin pahaksi; hän kävi omissa silmissään lapsen kaltaiseksi ja sanoikin sentähden paremman puutteessa: "Pyydän sinua, suo se minulle anteeksi." Mutta silloinkos toinen vasta itkuun puhkesi. Sitä ei Thorbjörn voinut sietää, vaan lähestyi, otti tyttöä vyötäyksestä ja kumartui häneen. "Synnöve, pidätköhän minua oikein hyvänä?" — "Pidän," nyyhkytti tämä. — "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" Tyttö ei vastannut. "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" toisti hän. Toinen itki katkerammin kuin milloinkaan ja tahtoi vetäytyä pois. "Synnöve!" sanoi Thorbjörn ja sulki hänen lujemmin syliinsä. Synnöve nojautui Thorbjörn'iin ja itki.
"Tule, puhelkaamme vähän keskenämme," sanoi Thorbjörn ja auttoi häntä istumaan kanervikkoon; itse istahti hän tytön viereen. Tämä pyyhkieli silmiänsä ja koki hymyillä; mutta ei tuo tahtonut menestyä. Thorbjörn piti Synnöven kättä häntä silmäellen. "Armas, mintähden en saa tulla Päiväkummulle?" — Toinen oli ääneti. — "Etkö milloinkaan ole sitä pyytänyt?" — Tyttö yhä oli vaiti. — "Mintähden et ole sitä tehnyt?" — "En rohjennut," vastasi tämä tuskin kuultavasti.