Hän lähestyi jälleen sänkyä, Thorbjörn käänsi suuret, kirkkaat silmänsä häneen; isä ei voinut olla niihin katsomatta, mutta silloin rupesi oma näkönsä himmentymään. "Tiesinhän sen näin päättyvän," huokasi hän ja lähti huoneesta. Äiti istui rahille sängyn jalkapäähän ja itki, mutta ei hän mitään sanonut. Thorbjörn aikoi puhua, mutta koska tuo tuntui vaikealta, oli hän ääneti. Hän katsoi äitiin taukoomatta, eikä äidistä hänen silmänsä milloinkaan ennen olleet niin kirkkaat ja kauniit, ja tuo oli pahan edellä. "Herra Jumala sinua armahtakoon!" äännähti hän lopulta; "jos Hän sinut meiltä ottaa, ei taida Sæmund'illa olla monta päivää jäljellä." Thorbjörn katsoi häneen silmää räpähyttämättä ja jäsentä liikahuttamatta. Katse tunki läpi äidin sydämmen, hän rupesi rukoilemaan "Isä meidän" hänen puolestaan; sillä hän luuli sairaan pääsinhetken tulleen. Siinä istuessaan, juohtui mieleensä, miten kaikki olivat pitäneet Thorbjörn'iä rakkaana, eikä kenkään sisaruksista sattunut olemaan kotosalla. Laittoi hän siis sanan paimenmajalle Ingrid'ille ja nuoremmalle veljelle, tuli sitten ja istuutui taas paikallensa. Thorbjörn käänsi jälleen silmänsä häneen, ja tuo katse vaikutti äitiin, miten etäinen virren veisu, muuttaen hänen mielensä hartaaksi ja suunnittaen ajatuksensa katoamattomiin. Hän tarttui Raamattuun, ja sanoi: "Nyt tahdon sinulle lukea, jotta rauhan saisit." Koskei lasisilmät sattuneet olemaan käsillä, etsi hän lu'un, jonka hän muisti ulkoa nuoruutensa päivistä; tuo oli Johanneksen evankeliumia. Ei hän varmaan tietänyt, kuunteliko Thorbjörn häntä; hän vaan yhä liikahtamatta tirkisteli äitiä; tämä kuitenkin luki, ellei pojalle niin ainakin itselleen lohdutukseksi.
Ingrid joutui pian kotiin ja rupesi äitinsä sijaan sairaan ääreen; mutta silloin tämä makasi. Ingrid itki hillimättömästi; itku oli paimenmajalla päässyt alkuun; sillä hän muisteli Synnöveä, joka ei koko asiasta tiennyt mitään.
Lääkäri saapui paikalle ja tutkisteli sairaan tilaa. Hänellä oli puukonhaava kyljessä ja monta mustelmaa yli ruumiin; mutta ei tohtori mitään virkkanut, eikä kenkään kysymystä tehnyt. Sæmund seurasi häntä sairaan suojaan, tarkasteli siellä tohtorin katsantoa, lähti hänen perässänsä, auttoi häntä kärryihin ja otti lakin päästään, koska hän lupasi tulla uudestaan seuraavana päivänä. Sitten kääntyi hän päin vaimoansa, joka oli häntä seurannut kartanolle: "Tuo mies kun ei mitään virka, on vaara käsissä," sitä lausuessaan hänen huulensa värisivät, hän kääntyi äkkiä astumaan tietä pitkin.
Ei kenkään tiennyt, minne matkansa; ei hän illalla kotiin tullut, eikä liioin yön seutuvissakaan, seuraavana aamuna vasta hän sinne saapui ja oli silloin niin synkeän-näköinen, ettei häneltä kenkään rohjennut mitään tiedustella. Itse kysyi hän: "Mitä kuuluu?" — "Hän on nukkunut," vastasi Ingrid, "mutta on niin voimaton, ettei hän jaksa kättään nostaa." Isä aikoi mennä häntä katsomaan, mutta kääntyi takaisin ovelta.
Tohtori kävi siellä huomenisin ja vielä useat kerrat. Thorbjörn kykeni puhumaan, mutta oli kielletty liikutteleimasta. Ingrid useimmiten istui hänen luonaan, toisinaan myöskin äiti ja nuorempi veli; mutt'ei hän heiltä mitään kysynyt, eikä he myöskään häneltä. Isä ei milloinkaan käynyt kamarissa. Tuon huomasivat sairaan merkille panevan. Aina kiinnitti hän silmänsä oveen; he luulivat hänen isää odottavan. Lopulta kysyi Ingrid, tahtoisiko hän ehkä nähdä omaisistaan joitakuita vielä? "Ehk'eivät he huoli minusta," vastasi hän. Tämä kerrottiin Sæmund'ille, joka ei siihen heti vastannut; mutta toisena päivänä ei hän tohtorin tullessa ollut kotona. Vaan koska tämä oli paluumatkalla, tapasi hän Sæmund'in, joka istui ojan reunalla häntä odottaen. Hyvän päivän tehtyään kysyi Sæmund poikaansa. "Kovin pahoin häntä on piesty;" kuului lyhyt vastaus. "Tointuuko hän?" kysyi Sæmund, korjaten satulavyötä. — "Kiitos, ei se korjaamista tarvitse," sanoi tohtori. — "Täytyy sitä vähän kiinnittää," vastasi Sæmund. Hetken kumpikin oli ääneti: tohtori kääntyi Sæmund'iin, tämä taasen asetteli siloja ylös katsomatta. — "Kysyt hänen tointumistansa, — sitä toivon," virkkoi tohtori vitkaan. Sæmund katsahti pikaisesti ylös. — "Hän siis jää elämään?" — "Sitä varon sitten moniaan päivän," vastasi tohtori. Silloin välkkyi muutama kyynel Sæmund'in silmissä, hän koki niitä pyyhkiellä, mutta toisia tunki sijaan. "Pidän siitä pojasta niin, että oikein täytyy toista hävetä," nyyhkytti hän, "mutta, tohtori, hän oli pitäjän pulskin mies." "Mintähden et ennen ole hänen tilaansa tiedustellut?" — "En ollut mies sitä kuulemaan," vastasi Sæmund ja koki kaikin voimin itkuansa tukahuttaa. — "Ja sitten nuo naiset," pitkitti hän: "ne joka kerran pitivät silmällä, kysyisinkö sitä, ja silloin en saanut sitä tehneeksi." Tohtori odotti hänen tointumistansa; silloin katsoi Sæmund häneen terävästi. "Saako hän terveytensä jälleen?" kysyi hän äkkiä. — "Tavallansa kyllä: ei sitä vielä voi varmaan sanoa." Sæmund vaipui mietteisinsä. "Tavallansa kyllä," jupisi hän ja loi silmänsä maata kohden. Ei tohtori tahtonut häntä häiritä; miehen olento ja muoto sen kielsivät. Äkkiä nosti Sæmund päätään. "Kiitos sanomasta," virkkoi hän, ojensi kätensä ja lähti kotiinsa.
Sillä välin istui Ingrid sairaan luona. "Jaksatko kuunnella, niin kerron sinulle isästä?" kysyi tyttö. "Kerro," vastasi toinen. "Koska tohtori oli ensimmäistä kertaa täällä käynyt, lähti isä kotoa, ei kenkään tiennyt minne. Mutta hän oli tullut häätaloon ja siellä, hänen nähdessän, tulivat kaikki pahoilleen. Hän oli istuutunut joukkoon juomaan, ja sulhasen kertomuksen mukaan oli hän ryypiskellyt vähän liiaksikin. Silloin vasta rupesi hän tappelua tiedustelemaan, ja tapahtuma kerrottiin hänelle. Knuuti astui sisään; isä tahtoi häntä kertomaan, ja he lähtivät painin-paikalle. Muut seurasivat. Knuuti kertoi, miten sinä olit häntä viskellyt, sittenkun olit saanut hänen kätensä hervottomaksi, mutta kosk'ei Knuutin tehnyt mieli pitkittää, nousi isä kysyen, näinkö siinä sitten kävi, — ja samassa tarttui hän Knuutin rintapieliin, nosti hänen korkealle maasta ja paiskasi samalle paadelle, jossa vielä näkyi verta, sinun vuodattamaasi. Hän piteli Kuuutia vasemmalla kädellään, oikealla veitseensä tarttuen; Knuuti vaaleni, kaikki vieraat vaikenivat. Silloin näkivät muutamat isän kyyneliä vuodattavan, mutt'ei hän Knuutille mitään tehnyt. Ei Knuuti paikaltaan liikahtanut. Isä silloin nosti hänen ylös maasta, mutta lämähytti pitkäkseen jälleen. 'Vaikea on sinut päästää,' sanoi hän ja tuijotteli Knuutiin, pakottaen häntä paikallaan olemaan.
"Kaksi vanhaa naista kävivät ohi, toinen virkkoi: 'Muista lapsiasi, Sæmund Kuusela!' Kerrottiin isän silloin heti Knuutin päästäneen ja hetken kuluttua kadonneen talosta; mutta Knuuti hiipi takatietä pois häistä, eikä sinne enää palannut."
Ingrid tuskin oli päässyt kertomuksensa päähän, ennenkun ovi aukeni, joku vilkasi sisään, ja tuo oli isä. Tyttö lähti heti huoneesta, ja Sæmund astui sisään. Mitä he keskenänsä puhuivat, sitä ei kukaan saanut tietää; äiti, joka pysähtyi ovelle kuuntelemaan, luuli kumminkin heidän haastelevan Thorbjörn'in parantumisesta. Mutta ei hän sitä varmaan kuullut, eikä myöskään tahtonut mennä kamariin, Sæmund'in sisällä ollessa. Koska Sæmund sieltä tuli, oli hän varsin suopea ja silmänsä itkusta punaiset. "Tosin saamme hänen pitää," sanoi hän ohimennen Ingeborg'ille, "mutta Jumala yksin tietää, tuleeko hänestä miestä jälleen." Ingeborg'ille nousi vedet silmiin; hän seurasi miestänsä ulos; aitan portaille istuutuivat he vieretysten ja puhuivat pitkän aikaa keskenänsä.
Mutta koska Ingrid tuli Thorbjörn'in luo, oli hänellä pieni paperi-pala kädessä; hän virkkoi tyynesti ja vitkaan: "Koska Synnöven tapaat, anna tämä hänelle." Ingrid, nähtyänsä mitä paperilla oli, kääntyi itkien toisaalle; sillä paperille oli kirjoitettu:
"Kunnioitettavalle neiti Synnöve Guttormin tyttärelle Päiväkumpu.