Nämä rivit luettuasi, älköön meidän välillämme sen enempää olko. Sillä ei minua ole sinulle ai'ottu. Herra olkoon meidän molempain kanssa!
Thorbjörn Sæmundinpoika Kuusela."
KUUDES LUKU.
Synnöve sai Thorbjörn'in tapahtumasta tietoa seuraavana päivänä. Thorbjörn'in nuorempi veli tuli paimenmajalle sanaa tuomaan; mutta lähtiessään sattui Ingrid hänelle vastaan portailla, ja hän poikaa neuvomaan, miten sanansa laatia. Siten Synnövelle ainoastaan kerrottiin, että Thorbjörn oli kuormineen kaatunut ja siitä syystä kävi Nordhoug'ista apua, että hän oli Knuutin kanssa riitaantunut. Thorbjörn'ille oli siinä tullut vähän vahinkoa, hän oli vuoteen omana, mutta ei hengestä pelkoa. Tämä sanoma paljoa enemmän suututti kuin huoletti Synnöveä. Ja jota enemmän hän sitä mietiskeli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi. Monista lupauksistaan huolimatta Thorbjörn siis jälleen oli käytöksessään antanut hänen vanhemmilleen moitteen syytä. Mutt'ei sittenkään kukaan saa meitä toisistamme, päätti Synnöve.
Paimenmajalla ei usein käyty, jotta aikoja kului, ennenkun Synnöve sai muita tietoja Thorbjörn'istä. Hänen mielensä kävi raskaaksi tästä epätietoisuudesta, eikä Ingridkään palannut paimenmajalle, jotta erinomaisia siellä varmaan oli tapahtunut. Ei hän enää iltasella huhuellut karjaa kotiin miten ennen, eikä hän levollisesti öisin nukkunut, hän kaipasi kovin Ingrid'iä. Tästä hän päivin oli uuvuksissa, se taas ei mieltä keventänyt. Hän toimiskeli ja siivoeli, pesi hulikkoja ja pyttyjä, valmisteli juustoa ja voita, mutta ei hän sitä ilomielin tehnyt. Tästä Thorbjörn'in nuorempi veli toisen paimenpojan kanssa tuli siihen päätökseen, että Synnöve'n ja Thorbjörn'in kesken sittenkin mahtoi jotain olla; ja tästä saivat he moneen keskusteluun aihetta.
Siitä kun Ingrid kotiin haettiin, oli kahdeksan päivää kulunut. Iltapuolella kävi Synnöven mieli entistään raskaammaksi. Niin monta päivää oli kulunut, eikä vieläkään uusia tietoja. Hän jätti työnsä ja istuutui seutua katselemaan, se kun tavallansa kävi puhe-kumppanista, sillä nyt hän ei viihtynyt itsekseen. Siinä istuessaan rupesi häntä uuvuttamaan, hän kallisti päänsä käsivarrelleen ja nukkui samassa; mutta aurinko paahtoi, eikä siinä levollista unta otettu. Hän oli Päiväkummulla vaate- ja makuu-luhdissaan; puutarhan kukkaset tuoksuilivat niin suloisesti, mutta niiden tuoksu tällä kertaa ei ollut entinen tuttu, vaan outo, ikäänkuin kanervista. "Mistähän tuo tulee?" arveli hän ja nojautui ulos avonaisesta akkunasta. Nytpä asia tuli selväksi: Thorbjörn oli puutarhassa ja istutteli kanervia. "Mutta mintähden, ystäväni, tuota teet?" kysyi hän. "Näethän, etteivät kukat ota hyötyäksensä," vastasi Thorbjörn askarrellen kukkatarhassa. Silloin tuli Synnöven kukkia sääli ja hän pyysi Thorbjörn'iä tuomaan ne hänelle takaisin. "Kyllä sen pian teen," vastasi Thorbjörn, keräsi kaikki kokoon ja lähestyi vasu kädessä; mutta ei Synnöve kuitenkaan luhdissa istunutkaan, sillä Thorbjörn läheni suoraa tietä. Samassa äitikin tuli näkyviin. "Mitä näkemäni pitää! Käykö tuo häijy Kuuselan poika sinun luonasi?" huudahti äiti ja asettui Thorbjörn'in tielle. Mutta tämä kumminkin tahtoi sisään, ja nyt syntyi ottelu heidän kesken. "Äiti, äiti, hän vaan tuo minulle kukkaseni," rukoili Synnöve itkien. "Jaa, ei se auta," väitti äiti yhä taistellen. Ja Synnöve oli kovin hämmästyksissään, hän oli kahden vaiheella, kenen hän soisi voittavan, mutta tappiolle ei kumpainenkaan saisi joutua. "Varokaa kukkiani!" huudahti hän; he yhä tuimemmin ottelivat, Synnöven kauniit kukat hajotettiin sinne tänne; äiti niitä tallasi, Thorbjörn samoin, ja Synnöve itki. Mutta samassa kun Thorbjörn laski kukat kädestään, muuttui hän inhoittavan näköiseksi, tukkansa kävi pörröön, kasvonsa levisivät tavattoman suuriksi, katseensa oli vihainen, ja hän iski pitkät kyntensä äitiin. "Varo itseäsi, äiti! Näethän, että toinen on sijaan tullut, varo itseäsi!" kiljahti Synnöve ja koki rientää äitinsä avuksi, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin joku häntä huusi, ja taas uudestaan. Mutta samassa oli Thorbjörn kadonnut, samoin äiti; vielä kerran huudettiin. "Täällä olen!" sanoi Synnöve heräten unestaan. "Synnöve!" huudettiin. "Täällä olen," vastasi hän katsahtaen ylös. Äidin ääni tuo on, arveli Synnöve, nousi ja astui majalle, jossa äiti seisoi eväsvakka toisessa kädessään ja toisella suojaten silmiään päivänpaisteelta, jotta paremmin voisi tyttöä huomata.
"Täällä makaat vaatetta allesi levittämättä!" virkkoi äiti. "Minua rupesi niin raukasemaan, että panin hetkeksi kyljelleni, enkä tiennyt koko asiasta, ennenkun jo nukuinkin." — "Semmoista tulee sinun varoa, lapsukaiseni… Vakkaan panin sinulle vähän lämpömäis-leipää, eilen täytyi leipoa, sillä isä lähtee matkalle." Mutta Synnöve huomasi heti, ett'ei äiti siitä syystä kodista lähtenyt, enkä minä hänestä turhaan uneksinut, arveli hän itsekseen. Karina, sehän oli äidin nimi, oli, miten tunnettu, pieni ja hoikka vartaloltansa, hiukset olivat vaaleanväriset, ja silmät siniset sekä erittäin vilkkaat. Hymysuin hän toisia puhutteli, toki ainoastaan vieraita. Hänen katseensa oli muuten kylläksi terävä, hän oli liukas ja urhakka liikunnoissaan, ja hänellä aina piisasi kiirettä. — Synnöve kiitti tuomisista ja avasi vakan kannen katsoaksensa, mitä se sisälsi. — "Jätähän tuo toistamiseksi," sanoi äiti; "tullessani huomasin, ett'et vielä ole hulikkojasi pessyt: se sinun tulee tehdä, ennenkun rupeet huiluulle." — "Tänään tuo vasta ensi kerran tapahtuikin." — "Tule nyt, niin sinua autan, koska kerran tänne satuin tulemaan," sanoi äiti helmojansa ylös käärien. "Sinun tulee tottua järjestykseen kotoakin poissa ollessasi." Hän lähti heti maitoaittaan, Synnöve vitkalleen perässä. Siellä he rupesivat pesemään; äiti tarkasteli sisustusta ja lausui siitä tyytyväisyytensä, neuvoi joka paikkaa ja auttoi toista järjestämisen ja siivoamisen työssä, ja niin kului tunti, ehkä parikin. Työn kestäessä oli äiti kertonut, mitä he sitä nykyä toimiskelivat kotona, miten hänellä oli paljon puuhaa, saadaksensa isän kaikki kapineet kuntoon, ennen hänen lähtöänsä. Sitten tiedusteli hän, muistiko Synnöve iltaisin levolle mennessään lukea Jumalan sanaa: "sitä et saa jättää," lausui hän, "muuten käy työ kehnosti seuraavana päivänä."
Kaikki kun oli kunnossa, lähtivät he äyräälle lehmiä odottamaan. Istuttuansa kysyi äiti Ingrid'iä, eikö hän kohta jälleen palajaisi paimenmajalle. Ei Synnöve siitä asiasta tietänyt enemmän kuin äitikään. "Voi ihmisiä, miten ovat huimapäisiä," sanoi äiti, ja Synnöve kyllä käsitti, ett'ei hän Ingrid'iä tarkoittanut; Synnöve olisi mielellään katkaissut, puheen siihen, mutta häneltä puuttui rohkeutta. "Sitä, joka ei luota ja turvaa Herraan, tapaa onnettomuus, koska hän vähin sitä varoo," pitkitti äiti. Ei Synnöve sanaa suustansa saanut. "Ainahan olen sen sanonut, ett'ei siitä pojasta kunnon miestä tule. Tuolla lailla tepastella, — hyi!" Molemmat istuivat kumarruksissa silmät maata kohden, mutta eivät toisiansa silmäilleet. "Oletko kuullut, miten hän nyt jaksaa?" tutkasi äiti, luoden pikaisen silmäyksen Synnöveen. — "En," vastasi tämä. — "Huono hän kuuluu olevan," sanoi äiti. Synnöven sydäntä kivisteli. "Lieneekö hän kovinkin huonona?" kysyi hän. — "Kyllähän sen käsität, tuo puukon haava kyljessä: — sitä paitsi nyrkiteltiinkin häntä aika lailla." Synnöve tunsi punehtuvansa; heti kääntyi hän toisaalle, jott'ei äiti sitä älyäisi. "Eihän toki siitä hengen vaaraa synny?" kysyi hän teeskennellen tyyntä mieltä; mutta äiti huomasi hänen povensa tuskallisesti kohoelevan, ja sentähden vastasi hän: "Eihän kumminkaan siitä pelkoa." Mutta nyt rupesi Synnöve pahinta aavistamaan. "Hän on vuoteen omana?" kysyi hän. — "No se on selvä, eihän siitä niin pian nouse. Vanhempia oikein tulee sääli, kunnon ihmisiä kun ovat; parastansa ovat he koettaneet häntä kasvattaessansa, jotta siinä suhteessa voivat rauhoitetuin tunnoin astua tuomiolle." Synnöven mieli kävi niin raskaaksi, ett'ei hän tiennyt mitä tehdä; äiti pitkitti: "Nyt selvään näkee, miten hyvä on, ett'ei kenkään ole häneen sitoutunut. Taivaallinen isä kaikki parhain sovittaa." Synnöveä rupesi päästä huimaamaan, hän oli vähällä syöstä vuoren rinnettä alas.
"Aina olen sanonut isälle: Jumala meitä varjelkoon, olen sanonut, meillä on vaan tuo ainoa tytär, ja hänestä kyllä huolen pidämme. Hän tosin on ikäänkuin liiaksi hellätuntoinen, niin kunnon tyttö kuin hän muuten onkin; mutta onhan siitä hyvä, että hän etsii neuvoa ja lohdutusta sieltä, mistä se etsittävä on, Jumalan sanasta, näet." Mutta kun Synnöve muisteli isäänsä, miten suopea hän aina oli, kävi itkun tukahduttaminen yhä vaikeammaksi, lopulta ei auttanut kovinkaan ponnistus, hän hyrähti itkuun. — "Itketkö?" tutkasi äiti ja katsoi häneen, mutta Synnöve peitti kasvonsa. — "Isää kun ajattelen niin…" ja nyt hän vasta äityikin itkemään. — "Mutta, oma rakas lapseni, mikä sinua vaivaa?" — "Sitä en selittää voi … lennähti mieleeni … voisihan hänelle käydä onnettomasti tuolla matkalla," nyyhkytti Synnöve. — "Mitä hulluttelet!" sanoi äiti, "miten voisi hänelle tulla tapaturma? — kaupungin-matkalla pitkin tasaista tietä?" — "Minä vaan muistelin … miten tuolle … toiselle kävi," sammalti Synnöve. — "Niin hänelle … mutt'ei isäsi tietääkseni hulluna räyhää. Hän kyllä palajaa kotiin vahingotta, — jos Herra muuten häntä varjelee."
Äiti tuli päätöksiin tuosta hillimättömästä itkusta. Eipä aikaakaan, niin hän taasen äänteli: "Monet seikat tässä maailmassa tuntunevat kyllä raskailta, mutta lohduttakoon meitä se ajatus, että ne olisivat voineet sattua vaikeimmiksikin." — "Vähän minä sellaisesta lohdutuksesta," vastasi Synnöve yhä katkerasti itkien. Ei äiti hennonnut suoraan vastata, mitä kielellä pyörieli; sentähden lausui hän vaan: "Herra monessa kohdassa meille selvään osoittaa tahtonsa; niin on Hän tässäkin tehnyt;" sen sanottuaan nousi hän paikaltaan, sillä lehmäin ammuminen ja kellojen helinä kuuluivat harjulta, pojat huhuilivat, ja sitten tultiin hitaasti kuvetta alas, sillä lehmät olivat kovin täyteläiset. Synnövekin nousi ja seurasi äitiään: mutta astunta kävi vitkaan.