Karina Päiväkummulle tuli nyt kiire käteen karjaansa tervehtimään. Lehmät lähestyivät yksi toisensa perään, tunsivat emäntänsä ja ammuilivat mielihyvästä. Hän niitä puhutteli ja taputteli, sekä tuli jälleen iloiseksi nähdessään, miten kaikki olivat päässeet uuteen karvaan. "Niin vaan," lausui hän, "Herra ei sitä jätä, joka Häneen turvaa." Hän auttoi Synnöveä karjan kytkennässä; sillä tänään oli tyttö hidas toimissaan. Ei äiti siitä muistuttanut; hän rupesi vielä lypsyllekin, ehkä hän siten viipyi kauemmin kuin minkä aikoi. Koska maito oli siivilöitty, laittautui äiti kotomatkalle. Synnöve aikoi häntä saattamaan. "Älä siitä huoli," sanoi äiti, "olet ehkä väsyksissä ja haluat levolle." Sitten otti hän tyhjän vakkasen käteensä, ojensi toisen Synnövelle jäähyväisiksi ja sanoi vakaasti häneen katsoen: "Pian jälleen tulen tänne katsomaan, miten jaksat. Turvau vaan meihin, älköön mielesi muissa hehkuko."
Tuskin oli äiti näkyvistä, ennenkun Synnöve rupesi tuumailemaan, miten hän kiireimmiten saisi tietoja Kuuselasta. Hän kutsui Thorbjörn'in veljeä ja aikoi pyytää häntä siellä käymään; mutta koska poika lähestyi, arvelutti häntä uskoutua hänelle ja sanoi sentähden: "ei minulla olekaan mitään sanomista." Hän aikoi itse sinne. Varmuutta hän tahtoi, maksoi mitä maksoi; ja tuo Ingrid, kovin oli häijy, kun ei hänelle tietoa laittanut. Yö oli valoisa, eikä matkakaan niin pitkä, ett'ei sitä jalan saattanut kulkea, tällainen kohta kun oli käsissä. Sitä tuumaillen juohtui hänen mieleensä äidin puheet, ja itku alkoi uudelleen; nyt hän ei enää viivytellyt, vaan sitoi huivin päähänsä ja lähti, tehden pitkän kiertomatkan, jott'ei pojat hänen aikomustaan äkkäisi. Jota kauemmaksi hän joutui, sitä kiireemmäksi kävi kulku, ja viimein hän riensi alas polkua sellaisella vauhdilla, että pienet kivet irtautuivat ja pyörivät alas häntä säikähyttäen. Ehkä hän tiesi äänen syntyneen kivien pyörinnästä, oli hänestä kumminkin kuin joku olisi piileskellyt hänen läheisyydessään, hän pysähtyi kuuntelemaan. Ei siellä toki ketään ollut ja joutua hän teki eteenpäin; sattuipa hän siten hyppäämään suurenlaiselle kivelle, joka irtautui ja pyörähti alas. Siitä syntyi kova jyrinä, pensaat rasahtivat. Synnöve säikähti, mutta hämmästyksensä yhä kiihtyi, koska etäämmällä luuli näkevänsä elävän olennon, joka nousi mättäältä ja suoriutui kulkuun. Ensin luuli hän sen petoeläimeksi, hän pysähtyi henkeänsä vetämättä; olento myöskin pysähtyi. "Ohoi!" sanottiin. Äiti tuo oli! Synnöven ensi tehtävänä oli juosta piiloon. Hau istui siellä hyvän aikaa nähdäkseen, tunsiko hänet äiti ja kääntyisikö hän takaisin; ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Sitten odotti hän vielä hetken, jotta äiti ehtisi kotiin. Liikkeelle jälleen lähtiessään, kulki hän vitkaan eteenpäin ja joutui vihdoinkin perille.
Kartanoa lähestyessään rupesi hänen sydämensä taas levottomuudesta sykähtämään. Kaikki oli hiljaista, työaseita oli asetettu seinää vastaan, puita oli pinoon hakattu ja kirves oli lyöty hakotukkiin. Hän lähestyi ovea, seisahtui, katsahti ympärilleen ja kuunteli: mutt'ei hän missään liikettä huomannut. Siinä kahdella päällä ollen, tahtoisiko hän nousta ullakolle Ingrid'in luo, vai olisiko menemättä, juohtui mieleensä yö, jona Thorbjörn kävi Päiväkummulla ja istutti hänelle kukkaset. Pikaisesti riisui hän kengät jaloistaan ja hiipi portaita ylös.
Unesta selvitessään ja huomatessaan Synnöven häntä herättelevän, säikähti Ingrid kovin. — "Miten hän jaksaa?" kuiskasi Synnöve. Nyt muisti Ingrid koko seikan ja yritti pukeumaan, jotta hän pääsisi heti vastaamasta. Mutta Synnöve istuutui sängyn laidalle, pyysi toista jäämään paikallensa ja uudisti kysymyksensä. "Paranemaan päin hän jo on," vastasi Ingrid, "kohta palajan luoksesi." — "Ingrid rakas, älä mitään minulta salaa; et voi asiata niin onnettomaksi kertoa, ett'en olisi sitä mielessäni vielä onnettomammaksi kuvaillut." Ingrid koki vielä ystävätään sääliä, mutta tämän levottomuus pani hänen niin ahtaalle, että hänen täytyi jättää kaunistelemiset. Kuiskaten kysyttiin, kuiskaten vastattiin, ja syvä äänettömyys ympäriinsä sai kysymykset ja vastaukset yhä vakaammiksi, ja muutti hetken yhdeksi noita juhlallisia, jolloin rohkenee kuulla vaikeimmankin totuuden. Sen he kumminkin mielestänsä saivat selville, ett'ei Thorbjörn'issä tällä kertaa ollut paljoakaan syytä, ja ett'ei mikään hänen puolestaan katkeroittanut heidän osanottoansa. Heidän kyyneleensä valuivat vapaasti, mutta äänettömästi, — ja Synnöven runsaammasti kuin Ingrid'in; hän istui suruunsa vaipuneena sängyn laidalla. Ingrid koki häntä lohduttaa, muistuttamalla niitä iloisia aikoja, joita he kolmisin olivat yhdessä viettäneet; mutta silloin kävi, miten tavallisesti käy onnen päiviä muistellessa, — muistelmat sulautuvat kyyneleisin.
"Onko hän minua kysynyt?" kuiskasi Synnöve. — "Hän tuskin on sanaakaan puhunut." — Ingrid muisti kirjettä, ja se alkoi hänen mieltänsä polttaa. — "Eikö hän jaksa puhua?" — "Tuota en varmaan tiedä — hän ehkä miettii sitä enemmän." — "Lukeeko hän?" — "Äiti on hänelle lukenut; nyt jaksaa hän joka päivä lukemista kuunnella." — "Mitä hän silloin sanoo?" — "Ei hän mitään virka, kuulithan. Hän vaan katselee." — "Hänen vuoteensa on peräkamarissa?" — "Niin on." — "Ja hän kääntää päätänsä akkunata kohden?" — "Niin tekee." Molemmat olivat hetken ääneti. Ingrid lausui: "Tässä tuonnoin antamasi kukkanen seisoo akkunalla."
"Niin, yhdentekevä," sanoi Synnöve äkkiä ja päättävästi; "ei kenkään sinä ilmoisna ikänä voi saada minua hänestä luopumaan, käyköön sitten miten tahansa." — Ingrid'in sydäntä ahdisteli… "Ei tohtori vielä varmaan tiedä, tulleeko hänestä jälleen miestä," kuiskasi hän.
Silloin kohotti Synnöve päätään ja pidätellen itkuansa tähysteli hän Ingrid'iä, sanaa lausumatta. Vähitellen vaipui hän ajatuksiinsa; viimein kyynel vieri vitkaan poskea alas, mutta ei hän muuten liikahtanut, oli ikäänkuin luja päätös olisi ollut tekeillä hänen aivuissansa. Nyt hän yht'äkkiä nousi paikaltaan, kumartui Ingrid'iin ja suuteli häntä innokkaasti: "Jos hänestä tulee raajarikko, niin minä häntä hoitelen. Huomenna puhun asiasta vanhemmilleni!"
Tuo Ingrid'iä syvään liikutti; mutta ennenkun hän sai sanaakaan sanoneeksi, puristettiin hänen kättänsä. "Jää hyvästi Ingrid! Nyt lähden takaisin." — Ja hän kääntyi pikaisesti ovea kohden.
"Olin unohtaa kirjeen," kuiskasi Ingrid.
"Kirjeen?" kysyi Synnöve. Ingrid oli jo noussut vuoteeltaan, etsi paperia ja se kädessään lähestyi hän Synnöveä. Vasemmalla kädellään hän tukki sitä ystävänsä poveen, laski oikean käsivartensa tämän kaulalle ja suuteli nyt vuorostaan häntä. Tämän ohessa kyyneleensä kuumina kastelivat Synnöven poskia. Sitten työnsi hän toisen hiljaa ulos ja sulki oven hänen jälkeensä, sillä hänen mieltänsä poltti loppua ajatellessaan.