Synnöve astui portaita alas sukkasilla; mutta koska ajatukset valtasivat mielensä, sattui hän vähän jyryämään. Siitä säikähti, syöksi läpi eteisen, otti kengät käteensä ja kiiti huoneiden ohi, vainioiden poikki, pysähtyen vasta veräjällä, jossa hän veti kengät jalkaansa ja astui kiireesti eteenpäin; sillä veri kuohuili suonissa. Hyräellen hän kulki yhä joutuisammin, jotta hän viimein väsyi ja täytyi istuutua. Silloin juohtui kirje hänen mieleensä…
Koska paimenkoira seuraavana aamuna rupesi haukkumaan, pojat heräsivät ja lehmäin lypsämisen sekä laitumelle päästämisen aika oli käsissä, oli Synnöve vielä poissa.
Poikain siinä seisoessa tuumaellen, mistä häntä etsiä, koskei hän yön aikanakaan ollut majalla, — tuli Synnöve. Hän oli kovin kalpea, mutta aivan tyyneenä. Sanaakaan lausumatta valmisti hän ruoan pojille, laittoi eväspussin kuntoon ja auttoi poikia lypsyssä.
Sumu vielä peitti matalammat harjanteet, kaste kimalteli punaisen-ruskeissa kanervissa yli laajan kankaan, ilma oli kylmänläntää, ja kaiku vastasi koiran haukuntaa. Karja päästettiin, se ammueli tultuansa raittiisen ilmaan, ja lehmä toisensa perään ajettiin pehusta. Koira oli heitä vastassa eikä päästänyt karjaa sinne tänne leviämään, ennenkun kaikki olivat valmiit; kellojen ääni väräeli yli harjun, koira haukkui, jotta kalliot kajahtelivat, ja pojat kilvan huhuilivat. Tuosta hälinästä poistui Synnöve sinne, missä he Ingrid'in kanssa toisinaan istuskelivat. Ei hän itkenyt, istui vaan ääneti ja tuijotteli kuunnellen tuota sekavaa ääntä, joka hälvenemistään hälveni. Tämän ohessa alkoi hän hyräellä, kohta lauloi kuuluvammin ja viimein selvään ja ääneensä seuraavan laulun. Hän oli sen mukaillut toisesta, jonka taisi lapsuutensa ajoista.
Kiitoksen Sulle nyt lausunen
Lapsuuden ajast' kun päiviämme
Leikissä vietimme, — luullut en
Sen loppuvan ikänämme.
Mä luulin leikin jatkuvan
Ain' alta koivujen tuoksuvaisten,
Kummulta kirkon, kotituvan,
Miss' näet akkunain loisteen.
Monetpa illat mä odottain
Siell' istuin luullen Sun tulevaksi,
Mutt' vuori tietä pimenti ain'
Ja Sulle muuttui se vierahaksi.
Suruisin mielin mä aattelin:
Ehk' illan joutuin hän tulee sentään,
Vaan kynttel' paloi ain' sammuksiin,
Ja kohta yöhyt jo entää.
Tuo silmä-parka ei kääntyä
Voi katsomaan enää suunnall' muulle,
Jos kuinkin kirvelee, vääntyä
Se tahtoo tielle tutulle.
He paikan sanovat olevan,
Miss' lohdutusta mun pitäis' saaman.
Se kirkoss' on, — äll'ös sinne vaan
Mua pyydä! Hän siell' on varmaan.