SEITSEMÄS LUKU.
Hyvän aikaa siitä istuivat Guttorm Päiväkumpu ja Karina yhdessä Päiväkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisillensa moniaita uusia kirjoja. He olivat aamupuolella olleet kirkossa, sillä nyt oli sunnuntai: — sitten olivat he vähäksi aikaa lähteneet vainioille katselemaan, miltä kylvöt näyttivät sekä tuumailemaan, mikä tulevana vuonna kylvettäisiin, mikä jätettäisiin kesannoksi. Näin he kulkivat tiluksiansa sarasta sarkaan ja heidän mielestään talo oli paljon hyötynyt heidän aikanansa. "Jumala tiesi, miten sitä asutaan, koska me olemme poissa," oli Karina lausunut. Silloin oli Guttorm pyytänyt häntä kanssaan tupaan lukemaan noita uusia kirjoja: "sillä paras lienee poistaa tuollaiset ajatukset."
Mutta nyt oli kirjat katseltu, ja Karina päätti vanhoja paremmiksi: "Kirjaniekat niitä vaan mukailevat." — "Ehkäpä tuo niin on; Sæmund sanoi minulle tänään kirkolla, että vanhemmatkin uudestaan ilmautuvat lapsissaan." — "Niin sinulla ja Sæmund'illa tänään oli paljo sanomista toisillenne." — "Sæmund on ymmärtäväinen mies." — "Mutta minä pelkään, että hän vähän kyllä turvautuu Herraansa ja Vapahtajaansa." — Ei Guttorm siihen mitään vastannut… "Minne Synnöve joutui?" tutkasi äiti. — "Hän on ylhäällä luhdissaan," vastasi toinen. — "Itsehän äsken siellä istuit hänen kanssaan, — millä mielellä hän oli?" — "No olihan tuo…" — "Ei sinun olisi pitänyt jättää häntä sinne yksinänsä." — "Sinne tuli vieras." — Karina oli vähän ääneti. — "Kukahan se oli?" — "Ingrid Kuusela."
"Minä luulin hänen vielä olevan paimenmajalla." — "Hän oli tänään kotona, jotta äitinsä pääsisi kirkkoon." — "Niin, kerran hänenkin siellä sai nähdä." — "Hänellä on paljo tointa." — "Onpa sitä muillakin, mutta pääsee sitä kumminkin sinne, jonne mieli tekee." — Ei Guttorm siihen vastannut. Hetken perästä virkkoi Karina: "Kaikki Kuuselasta, Ingrid'iä paitse, olivat siellä tänään." — "Niin, he olivat varmaan nyt ensi kertaa Thorbjörn'iä sinne saattamassa." — "Hän näytti kovin huonolta." — "Ei voinut parempaa odottaakaan: minua kummastutti, että hän oli niinkin voimissaan." — "Sen hän hullutuksistaan sai." — Guttorm loi silmänsä hetkeksi laattiaa kohden. "Hän onkin vielä varsin nuori." — "Siinä ei ole hyvää juurta: ei milloinkaan voi häneen täysin luottaa."
Guttorm, joka istui kyynäspäät pöydällä ja käänteli kirjaa käsissään, aukasi sen, ja alkaen hiljaa itsekseen lukea, lausui hän ikäänkuin ohimennen: "Aivan varma kuuluu olevan, että hän jälleen pääsee täysiin voimiinsa." — Äiti tarttui myöskin erääsen kirjaan. "Tuopa on hyvä niin reippaalle pojalle," virkkoi hän. "Herra suokoon hänelle myöskin taitoa paremmin terveyttänsä käyttämään." Molemmat lueskelivat; Guttorm virkkoi lehteä kääntäen: "Ei hän kertaakaan koko aikana tyttöön katsonut." — "Ei katsonutkaan, sen minäkin panin merkille, että hän istui paikallaan penkissä, kunnes Synnöve oli lähtenyt." Hetken päästä lausui Guttorm: "Arveletko, että hän kokee poistaa Synnöven mielestään?" — "Se ainakin olisi parahinta."
Guttorm luki, vaimo käänteli lehtiä. "Ei tuo oikein ole minulle mieleen, että Ingrid täällä istuskelee," lausui hän. — "Synnöve'llä tuskin onkaan toista puhekumppania." — "Puhukoon meidän kanssa." — Nyt katsahti isä häneen. "Älkäämme liioiksi ankaria olko." Vaimonsa oli ääneti. Vähän päästä sanoi hän: "En milloinkaan ole sitä häneltä kieltänyt." Isä sulki kirjan, nousi paikaltaan ja katsahti ulos akkunasta. "Tuolla Ingrid tekee lähtöä," lausui hän. Äiti, sen kuultuaan, lähti pikaisesti ulos. Isä vielä kauan seisoi akkunan luona, kääntyi sitten toisaalle ja rupesi astuskelemaan edestakaisin pitkin laattiaa, äiti tuli jälleen sisään, isä seisahtui. "Niin oli, miten arvelin," sanoi hän; "Synnöve istuu siellä ja itkee, mutta askartelee kirstussaan, kun minä lähestyn," ja hän pitkitti vielä päätänsä pudistaen: "Ei se hyväksi ole, että Ingrid täällä käy;" — hän rupesi iltasen toimeen, kulki ulos ja sisään. Kerran kun hän oli ulkona, tuli Synnöve, silmät punaisena, mutta muuten tyyneenä: hän astui isän sivutse, katsoi häntä silmiin ja meni pöydän luo, johon hän istuutui ja tarttui erääsen kirjaan. Hetken kuluttua sulki hän sen, meni äitinsä luo ja kysyi, saisiko olla hänelle apuna. "Teepä niin, lapseni," vastasi äiti; "työ on kaikissa hyväksi."
Hän sai toimekseeu pöydän kattamisen: se oli akkunan luona. Isä, joka oli edestakaisin käyskennellyt, lähestyi nyt akkunaa ja katsahti ulos. "Luulenpa, että ohravainio, jonka sade löi lakoon, kumminkin jälleen nousee," virkkoi hän. Synnöve asettui isänsä viereen ja katsoi sinnepäin. Isä kääntyi häneen, äiti oli tuvassa, sentähden hän ainoastaan toisella kädellään silitti Synnöven päätä; sitten hän jälleen pitkitti astuntaansa.
He atrioivat, mutta miltei äänettöminä; äiti luki rukouksen sekä ruoalle mennessä että siitä päästessä, ja koska olivat pöydästä nousseet, tahtoi hän heitä lukemaan. Sen he tekivätkin. "Jumalan sana tuottaa rauhaa; se on kodin suurin siunaus." Äiti samassa katsahti Synnöveen, joka loi silmänsä maahan. "Nyt kerron tarinan," pitkitti hän; "siinä on totta ihan joka sana, ja hyödyksi se on sille, joka sitä ottaa miettiäksensä."
Ja sitten hän alkoi: "Nuoruudessani oli Houg'illa tyttö, joka oli vanhan, oppineen nimismiehen tyttären tytär. Tämä otti hänen aikaiseen luokseen, jotta hänellä vanhuutensa päivinä olisi iloa, ja luonnollisesti hänelle neuvottiin Jumalan sanaa ja säädyllistä käytöstapaa. Tyttö oli teräväpäinen ja hyvä oppimaan, jotta hän ennen pitkään oli meitä muita etevämpi; hän oli varsin taitava kirjoittamisessa ja luvunlaskussa, hän osasi koulukirjansa ja viisikolmatta lukua raamatusta viidentoista vuotiaana; sen muistan miten eiliset tapahtumat. Hän oli hartaampi lukemiseen kuin tanssiin; siten hän ani harvoin olikin siellä, missä iloa pidettiin, mutta sitä useammin oli hän iso-isänsä ullakkosuojassa, jossa tämä säilytti monet kirjansa. Aina kun me olimme hänen parissaan, hän meille avasi ikäänkuin uudet maailmat, ja me sanoimme toinen toisillemme: 'Oi kun olisimme niin ymmärtäväiset kuin Karina Hougen.' Hän oli määrätty ukon perilliseksi, ja moni kunnon mies tarjoutui ruveta hänen kanssaan osasille; rukkaset saivat kaikki. Samaan aikaan palasi papin poika kotiin papinkoulustaan: ei hän siellä edistynyt, sillä hän rakasti enemmän hurjaa ja siivotonta elämää kuin sitä, mikä hyvä on; nyt oli hän juomari. 'Karta häntä!' varoitti vanha nimismies; 'minä olen paljon ollut ylhäisten parissa ja tiedän kokemuksesta, että he paljoa vähemmän ansaitsevat luottamustamme kuin talonpojat.' Karinalle olivat hänen sanansa muiden neuvoja arvokkaammat, ja kun hän sittemmin sattui yhteen papin pojan kanssa, koki hän tätä väistää, sillä hän seurasi tyttöä. Sitten hän alituiseen sattui Karinaa vastaan. 'Jätä minut rauhaan,' sanoi tyttö, — 'ei tuo kumminkaan sinua auta.' Mutta toinen seurasi jäljessä, ja siten viimein täytyi tytön häntä kuunnella. Hän käyttiihe siivosti kyllä, mutta kun hän vakuutti ei voivansa Karinatta elää, kiiruhti tämä tiehensä. Hän kierteli kartanoa, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän seisoi öisin Karinan akkunan alla, mutta turhaan hän siinä odotteli; hän uhkasi hukuttaa itsensä, mutta Karina tiesi, minkä hän tiesi. Silloin rupesi hän jälleen juomaan. — 'Varo itseäsi; tuo kaikki on suoraan pahan hengen juonia,' sanoi vanha nimismies. Mutta eräänä päivänä mies oli tytön suojassa, eikä kenkään tiennyt, miten hän sinne oli päässyt. 'Nyt aion sinut ottaa hengiltä,' kiljahti hän. — 'Tee se: jos vaan rohkenet,' vastasi tyttö. Mutta silloin hän itki ja sanoi tytön vallassa olevan saada hänestä jälleen kunnon ihminen. 'Josko vaan voisit olla puolen vuotta juomatta,' sanoi tämä. Ja hän jätti ryypiskelemisen puoleksi vuodeksi. 'Luotatko minuun nyt?' tiedusteli hän. — 'En luota, ellet puoleen vuoteen pidätä itseäsi kaikellaisista juomingeista ja pidoista.' Hän teki senkin. 'Uskotko minua nyt?' — 'En, ellet jälleen lähde kouluun ja lue itsesi papiksi.' Hän lähti sinnekin, ja vuoden päästä palasi hän valmiina pappina. 'Nyt varmaan et enää epäile?' kysyi hän, ja oli kun olikin täydessä pappispuvussa. 'Vielä tahdon sinua muutaman kerran Jumalan sanaa saarnaamaan,' sanoi Karina. Ja sen hän tekikin selvään ja puhtaasti, miten papin tulee ja sopii: hän puhui omasta puutteellisuudestaan, mutta miten helposti kumminkin pääsee voitolle, kun vaan alkuun ryhtyy ja miten ihanaa Jumalan sana on sille, joka sitä tutkii. Sitten hän jälleen meni Karinan luo. 'Nyt olen vakuutettu siitä, että elät paremman tietosi mukaan,' sanoi Karina: 'ja sentähden nyt kerronkin sinulle, että kolme vuotta olen ollut kihloissa serkkuni Antti Hougenin kanssa; ensi sunnuntaina saat meitä kuuluuttaa…'"
Siihen äiti lopetti. Synnöve'n huomio ei alusta ollut kertomukseen, mutta kiintyi siihen yhä enemmin, ja lopuksi hän kiihkeästi seurasi jok'-ainoaa sanaa. "Eikö sitä ole sen enempää?" kysyi hän tuskallisesti. — "Eikä," vastasi äiti. Isä katsoi häneen, silloin äidin silmät epävakaisina väistyivät syrjään, ja hän lisäsi hetken mietittyään sekä vetäen etusormeansa pitkin pöydän pintaa: "Olisihan tuota vielä vähän … mutta se ei kuulu tähän." — "Onko sitä pitemmältä?" kysyi Synnöve kääntyen isään, joka näytti asian tuntevan. — "Onpa vaan … mutta niinkuin äiti jo sanoi, ei se tähän kuulu." — "Miten nuorukaiselle kävi?" tiedusteli Synnöve. — "Niin, siitäpä se olikin," sanoi isä ja silmäili äitiä. — "Tuliko hän onnettomaksi?" kysyi Synnöve hiljaa. — "Meidän on lopettaminen siinä, missä loppu on oleva," sanoi äiti ja nousi paikaltaan. Isä teki samoin ja Synnöve myöskin hetken päästä.