Tuopa nyt kumma, etten sanaa suustani saa, arveli Thorbjörn ja sanoi kun sanoikin: "Saimmepa kumminkin tänään kauniin ilman." — "Saimme niinkin," vastasi Synnöve. Ja niin sitä taas kuljettiin kappaleen matkaa; tyttö poimi marjoja, ja Thorbjörn astui vieressä.
"Hyvä olit, kun tätä tietä tulit," virkkoi hän; mutta Synnöve ei siihen mitään vastannut. — "Pitkältä on kesä tuntunut," alotti hän jälleen; mutta ei hän siihenkään vastausta saanut. — Käydessä ei näy puhe sujuvan, mietti Thorbjörn; "eiköhän lie paras odottaa Ingrid'iä," ehdotteli hän. — "Tehkäämme niin," vastasi Synnöve ja pysähtyi. Siinä paikassa ei ollut marjoja, joita ottamaan hän olisi voinut kumartua, sen oli Thorbjörn kyllä merkille pannut; mutta Synnöve oli saanut pitkän korren, johon hän nyt pujotteli marjoja.
"Tänään elävästi juohtui mieleeni ne ajat, jolloin me kävimme rippikoulua," alkoi Thorbjörn. — "En minäkään voinut olla niitä muistelematta," vastasi Synnöve. — "Sitten niiden aikain on paljo tapahtunut," — ja kun ei tyttö mitään sanonut, pitkitti hän: "mutta suurimmaksi osaksi toisin, kuin minkä toivoimme." Synnöve ahkeraan pujotteli marjojaan korrelle ja piti sen ohessa päätään alaspäin kumartuneena; toinen muutti vähän syrjään voidaksensa nähdä tyttöä kasvoihin; mutta heti kun hän tämän huomasi asettui hän niin, että Thorbjörn'in jälleen täytyi muuttaa paikkaa. Arveluttavalta näytti, saisiko hän tytön lausumaan ainoatakaan sanaa. "Synnöve, onhan toki sinullakin jotain sanottavaa?" Silloin katsahti tämä ylös ja hymyili. "Mistäpä sitten tietoa tahtoisit?" kysyi hän. Siitä sai Thorbjörn uutta rohkeutta ja oli vähällä tyttöä syleillä, mutta ei hän kumminkaan oikein rohjennut, kysyi vaan aivan sävyisästi: "Onhan Ingrid kanssasi puhunut?" — "On," vastasi toinen. — "Silloinhan myöskin jotain tiedät," uudisti Thorbjörn. "Ehkäpä kyllä," vastasi Synnöve… Kasvoja ei Thorbjörn voinut nähdä. "Onhan," sanoi hän ja aikoi tarttua tytön käteen; mutta tämä oli entistään uutterampi; "tuo on niin ikävää, kun sinä noin viet rohkeuden minulta." — Ei hän voinut nähdä, hymyilikö Synnöve tuon kuullessaan, ja sentähden hän ei tiennyt, miten jatkaa. "Lyhyesti siis," sanoi hän jyrkästi, korkealla ehkä epävakaisella äänellä: "mitä teit tuolla kirjeellä?" Tyttö ei vastannut, mutta kääntyi toisaalle. Thorbjörn astui jäljessä, laski toisen kätensä Synnöven olkapäälle ja nojautui hänen puoleensa. "Vastaahan!" kuiskasi hän… — "Minä sen poltin."
Thorbjörn rivakkaasti käänsi Synnöven puoleensa, mutta kun hän huomasi, että tämä oli vähällä ruveta itkemään, ei muuta neuvoa ollut, kuin jälleen hänet päästää; kovin on tuo ikävää, että hän on niin herkkä itkuun, arveli Thorbjörn. Siinä kun nyt seisoivat, kysyi tyttö hiljaa: "Mintähden sen kirjoitit?" — "Sen Ingrid on sinulle sanonut." — "On kyllä, mutta … kovin olit silloin säälimätön." — "Se oli isän tahdosta … kohta…" — "Hän oli siitä luulosta, että minusta tulisi raajarikko koko elinajakseni: 'tästä lähin minä sinusta huolen pidän'," sanoi hän.
Ingrid näkyi mäellä, ja he jälleen suoriutuivat kulkuun. — "Kallein olit minulle silloin, kun en enää ensinkään sinua voinut toivoa," sanoi Thorbjörn. — "Yksin ollessaan, itseänsä tarkemmin tutkii," vastasi Synnöve. — "Niin, silloin parahiten huomaa, kenellä meissä on suurin valta," virkkoi edellinen selkeällä äänellä ja astui vakaana toisen vieressä.
Ei Synnöve enää marjoja poiminut. "Tahdotkos nämä?" kysyi hän ja ojensi Thorbjörn'ille korren. "Kiitos!" sanoi hän ja piteli kättä, joka korren tarjoi. "Onhan siis paras, että asia jää entiselleen," tiedusteli Thorbjörn, ja äänensä kävi hieman epävakaiseksi. "On kai," kuiskasi tyttö tuskin kuultavasti ja kääntyi toisaalle; he astuivat eteenpäin, mutta niin kauan kun Synnöve oli ääneti, ei Thorbjörn rohjennut häneen koskea, ei edes puhuakaan; mutta tuntui siltä, kuin hänen ruumiinsa olisi tasapainonsa kadottanut, ja hän oli vähällä kellahtaa kumoon. Hänen silmänsä säihkyivät, ja koska he samalla tulivat mäelle, josta Päiväkumpu näkyi, oli hänestä ikäänkuin hän kaiken ikänsä olisi siellä asunut ja nyt ikävöi kotiinsa sinne. "Nyt paikalla lähden sinne hänen kanssaan," päätti hän, ja Päiväkummun läheisyys rohkaisi hänen mieltänsä, jotta päätöksensä kävi joka askeleelta lujemmaksi. "Isä minua auttaa;" jatkoi hän mielessään; "tätä en pitempään kestä: sinne minun täytyy, — minun täytyy!" Ja hän astui yhä joutuisammin, katsoen ainoastaan suoraan eteenpäin; aurinko valaisi kartanoa ja seutua, — "niin tänään, en odota tuntiakaan pitempään," ja hän tunsi itsessään sellaisen voiman, ettei tiennyt, minne kääntyä.
"Varsinhan minun jätät," kuului lempeä ääni hänen takanansa; Synnöve tuo oli, jolle oli mahdoton häntä seurata. Hän tuli hämillensä ja kääntyi päin Synnöveä, tuli takaisin, ojensi kätensä tyttöä vastaan ja ajatteli: Minä nostan hänet olalleni; mutta kun hän pääsi lähemmäksi, ei hän rohjennut tyttöön koskeakaan. "Minä astun kovin joutuisaan," sanoi hän. "Niin teet," vastasi Synnöve.
Nyt he olivat lähellä kylän raittia; Ingrid, joka koko ajan oli ollut näkymättömissä, lähestyi samassa. "Nyt ette enää saa käydä yhdessä," sanoi hän. Thorbjörn säpsähti, tuo oli niin ihan odottamatonta: Synnöven mieli kävi myöskin vähän oudoksi. — "Minulla olisi niin paljo sinulle sanomista," kuiskasi Thorbjörn. Synnöve veti suunsa hymyyn. "Niin, niin," lisäsi edellinen, "toisten sitte." — hän tarttui tytön käteen.
Tämä loi häneen hellän ja kirkkaan silmäilyn: hänen sydämensä siitä lämpeni, ja jälleen päätti hän: Nyt heti häntä seuraan! Silloin veti Synnöve kätensä takaisin, kääntyi rauhallisesti Ingrid'iin ja lausui jäähyväiset. Sitten astui hän vitkaan tietä pitkin. Thorbjörn jäi paikalleen.
Sisarukset lähtivät kotiin metsätietä. "Saitteko nyt keskenänne puhella?" kysyi Ingrid. "Eipä juuri, tie oli liiaksi lyhyt," vastasi Thorbjörn, mutta joudutti askeleitansa ikäänkuin hän ei olisi tahtonut siitä enempää kuulla. — "Noh?" tiedusteli Sæmund ja katsahti ylös ruokapöydästä sisarusten sisään astuessa. Ei Thorbjörn mitään vastannut, mutta meni toisella puolella olevan rahin luo, siihen vaatteensa laskeaksensa; Ingrid astui hymyellen jäljessä. Sæmund pitkitti ateriaansa, katsahti toisinaan Thorbjörn'iin, jolla oli paljo askartelemista, hymyili ja söi jälleen. "Tule ruoalle," sanoi hän, "ruoka jähtyy." — "Kiitos, en huoli ruoasta," vastasi Thorbjörn ja istuutui. — "Vai niin?" — ja Sæmund söi. Vähän päästä virkkoi hän jälleen. — "Tänään teillä oli kiire kirkosta." — "Oli eräs, jota meidän piti saada puhutella," sanoi Thorbjörn ja kumartui alas. "Noh, — saitko hänen kanssaan haastella?" — "Tuskin sen tiedän," vastasi Thorbjörn. — "Noh, hiisi vieköön!" sanoi Sæmund ja söi. Hetken päästä oli hän lopettanut ja nousi paikaltaan, meni akkunan lue, seisoi siinä tuokion ja katsoi ulos, sitten hän kääntyi toisten puoleen. "Kuulehan Thorbjörn, — lähdetäänpä laihoja katselemaan." Thorbjörn nousi. "Panehan nuttu päällesi." Thorbjörn, joka istui paitahioillaan, pani yllensä vanhan nutun, mikä sattui rippumaan seinällä aivan hänen läheisyydessään. "Etkö huomaa, että minä olen pukeutunut uuteen," sanoi Sæmund. Thorbjörn teki nyt myöskin niin, ja he lähtivät, Sæmund edellä, Thorbjörn jäljessä.