He astuivat maantielle päin. "Eikö lähdetä ohrapellolle?" kysyi Thorbjörn. "Ei, mennään nisua katsomaan," vastasi Sæmund. Heidän tielle päästessä, tulivat eräät kärryt hiljakseen heitä vastaan. "Nuo ovat Nordhoug'ilaisia," sanoi Sæmund. — "Nordhoug'in nuori pariskunta näkyy olevan," lisäsi Thorbjörn.
He pysähtyivät, kun tulivat miesten kohdalle. "Hän on pulska nainen, tuo Maria Nordhoug," kuiskasi Sæmund, eikä voinut kääntää silmiänsä hänestä: hän istui hieman taaksepäin nojautuneena, huivi löyhään päähän sidottuna, toinen kaulaan. Hän loi tyrmeän katseen molempiin miehiin; ei liikutuksen vivahdustakaan ilmau'tunut noissa voimakkaissa, puhtaissa kasvoinsa piirteissä. Hänen miehensä oli kovin laiha ja kalpea sekä entistään suopeampi, näytti siltä kuin hän olisi povessaan kantanut surua, jota hän ei voinut muille ilmoittaa. — "Laihojako ollaan katselemassa?" tutkasi hän. — "Niin ollaan," vastasi Sæmund. — "Hyvästi ovat ne tänä vuonna ottaneet hyötyäksensä." — "Ovatpa kyllä, huonommat voisivat olla." — "Myöhään tulette," sanoi Thorbjörn. — "Monta tuttavaa oli jäähyväisteltävänä," vastasi mies. — "Lähdetkö matkalle?" kysäsi Sæmund. — "Niinpä on ollut tuuma." — "Lähdettekö kauaksikin?" — "Kylläpä vaan." — "Kuinka kauas?" — "Amerikaan." — "Amerikaan!" lausuivat molemmat miehet yhtä haavaa; — "äsken nainut mies!" — lisäsi Sæmund. Mies hymyili: "Luulen, ma jään tänne jalkani tähden, sanoi repo, kun oli kiinni ketun raudoissa." — Maria katsoi häneen ja sitten toisiin, hieno puna lensi hänen poskillensa, mutta muuta liikutusta eivät kasvonsa osoittaneet. — "Vaimosi varmaan lähtee mukaan?" tutkasi Sæmund. — "Eikä lähdekään." — "Sanotaan Amerikassa helposti pääsevän varakkaaksi," virkkoi Thorbjörn, — nyt tuli keskustelua pitää virkeellä. — "Ehkä," myönsi mies. — "Mutta Nordhoug on hyvä talo," arveli Sæmund. — "Meitä on siinä kovin monta," vastasi mies; vaimonsa jälleen katsoi häneen. "Olemme toinen toisemme tiellä," lisäsi hän.
"Onnea matkallesi!" toivotti Sæmund, puristaen toisen kättä. "Herra sinulle suokoon mitä etsit!"
Thorbjörn vakaasti silmäili koulutoveriaan; "tahdon puhella kanssasi sitten," lausui hän. "Hyvältä tuntuu saada keskustella jonkun kanssa," vastasi mies piiskan varrella raapien rattaiden pohjaa.
"Terve tuloa meille," sanoi Maria, — ja Thorbjörn samoin kuin isänsäkin säpsähti ja katsoi häneen; he aina unohtivat, että hänellä oli niin lempeä ääni.
He ajoivat edelleen; matka joutui vitkaan, pölyä pyörieli heidän ympärillään, ilta-aurinko heitä valaisi; sen valossa kiilsi vaimon silkkihuivi, — tuli mäki, ja he katosivat.
Kauan kulkivat isä ja poika äänettöminä. "Minua aavistaa, että pitkältä aikaa on siihen, kun hän takaisin tulee," sanoi Thorbjörn vihdoin. "Tuo olleekin parasta," arveli Sæmund, "kun ei omassa maassa ole sijaa," — ja jälleen astuivat he sanaa lausumatta edelleen. "Nythän kuljemme nisupellon ohi," muistutti Thorbjörn. — "Voimme sitä katsella paluumatkalla," ja he kulkivat edelleen. Thorbjörn ei saanut kysyneeksi minne heidän matkansa, sillä he olivat Kuuselan alueen ulkopuolella.
YHDEKSÄS LUKU.
Guttorm ja Karina Päiväkumpu olivat jo atrioineet, kun Synnöve punaisena ja hengästyneenä astui sisään. "Mutta rakas lapsukaiseni, missä olet ollut?" tutkasi äiti. "Minä jäin jälkeen Ingrid'in kanssa," vastasi Synnöve ja päästeli pari huivia päältään; isä kaapista etsiskeli erästä kirjaa. "Mikä teillä oli puheena, joka niin pitkältä aikaa vei?" — "Eikä juuri mikään." — "Siinä tapauksessa, lapseni, olisi ollut paljoa parempi, että olisit kirkkoväkeä seurannut." Hän nousi ja asetti ruokaa toiselle. Koska Synnöve istuutui ruoalle, asettui äiti vastapäätä häntä ja sanoi: "Ehkä puhuit muidenkin kanssa?" — "Puhuin kyllä useammankin," vastasi Synnöve. — "Saahan toki lapsi ihmisten kanssa puhua," virkkoi Guttorm. — "Saa kyllä," lausui äiti vähän leppeämmin; "mutta hänen kumminkin tulisi seurata vanhempiansa." Tähän ei mitään vastattu.
"Tänään kirkonmeno oli oikein juhlallinen," alkoi äiti: "lapset kuorissa lämmittivät sydäntä." — "Ajatukset kääntyivät omiin lapsiin," lausui Guttorm. — "Sinä olet oikeassa," sanoi äiti ja huokasi; "ei kenkään voi tietää, miten heille käy." Guttorm istui hyvän aikaa ääneti. "Paljosta meidän tulee Jumalaa kiittää," virkkoi hän vihdoin. "Hän antoi meidän pitää yhden elossa." Äiti istui ja piirteli pöytää sormellaan, eikä ylös katsahtanut; "hän on kuitenkin meidän suurin ilomme," virkkoi hän hiljaa, "hänestä on tullut siivo ja kunnon ihminen," lisäsi hän vieläkin matalammalla äänellä. Sitä seurasi pitkältä äänettömyyttä. "Niin, hän on saattanut meille paljon iloa," sanoi Guttorm, — ja hetken päästä suurella liikutuksella: "Herra tehköön hänet onnelliseksi!" — Äiti veteli sormeansa pitkin pöytää; siihen vierähti kyynel, hän poisti sen sormellaan. — "Mintähden et syö?" tiedusteli isä, koska hän hetken kuluttua loi silmänsä ylös. — "Kiitos, olen ravittu," vastasi Synnöve. "Mutta ethän ole mitään syönyt," sanoi äitikin; "olet käynyt pitkän matkan." — "En jaksa," eitti Synnöve korjaillen huivinsa kulmia. — "Syöpä nyt, lapsukaiseni," uudisti isä. — "Ei minua maita," vastasi Synnöve, ja kyyneleet rupesivat herumaan. — "Mutta, rakas lapseni, mintähden itket?" — "En tiedä," — ja hän nyyhkytti. — "Hän on niin herkkä itkulle," sanoi äiti; isä nousi ja meni akkunan luo.