— Ota se, sanoi äiti.
Poika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa peloissaan pois.
— Se itkee! sanoi hän.
— Rohkaise mieltäsi, sanoi äiti.
Hän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli sitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.
— Äiti mikä se on? kysyi hän; se oli kevyt kuin leikki.
— Se on viulu!
Sillä lailla sai Trond Alfinpoika ensimmäisen viulunsa.
Isä osasi hiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi rallattaa säveliä siltä ajalta, jolloin hän tanssi, ja nämä poika oppi, mutta rupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei lukenut, hän soitti niin, että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän siihen paikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja kuullut, meni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka aina seurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin joutui koskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei pelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti kvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen tuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka ajoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty esine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti mustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka änkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi, kun jousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan sumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.
Mutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä eräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja ansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.