— Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä murskatakseen sen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.
— Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän itsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: — kielet täytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja leikkasi.
— Au! pani kvintti lyhyeen ja tuskallisesti. Poika leikkasi.
— Au! sanoi seuraava; mutta poika vain leikkasi.
— Au! pani kolmas raskaasti…
Ja jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei katkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut antaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei hän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli äiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta entistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine kielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:
— Ei äiti, kotiin en tule ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen nähnyt.
ISÄ.
Se mies, josta tässä kerrotaan, oli pitäjänsä mahtavin; hänen nimensä oli Thord Överaas. Eräänä päivänä seisoi hän papin kansliahuoneessa vakavana ja pystyssä päin.
— Minulle on syntynyt poika, sanoi hän, — ja minä tahtoisin kastattaa hänet.