— Todista! Heitä pois nuo kujeesi — tee se nyt, tässä!
— Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.
— Tee se nyt, tässä, sanon minä!
Mieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa ja syössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut kätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin liihoittelemaan ja katosi kauemmaksi. Hän ei kuullut mitään huutoa eikä loiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut ensinkään; sillä hän oli kaatunut.
Merestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen kadonnut, ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki, mitä miehen sielu omisti oli painunut yön mustaan syvyyteen — eikö hänen ollut paras mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin tekemään loppua tuskistaan; — tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei loppua koskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat. Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut hänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi, niin hänen täytyy elää saadakseen miettiä, miten tämä on tapahtunut. Hänet, miltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet piti pelastettaman vain jotta hänen pelastajansa surmaisi hänet. Mies, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma muuta olisikaan kuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut rakkauden uhriksi, joka tappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän paha? Ei hän koskaan ollut kuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän ollut tuntenut sitä. Mutta mitä tämä sitten oli? Hän nousi — ei syöksyäkseen alas jyrkänteestä, vaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan ei ota itseään hengiltä samana hetkenä, jolloin hän on saanut arvoituksen ratkaistavakseen.
Mutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut Amerikassa täysikasvaneeksi asti; ja sieltä hän tuli, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä osasta Norjaa hän oli kotoisin, sitä mies ei varmasti tiennyt, hän ei ollut varma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama kuin Norjassa asuneella perheellä oli ollut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja tunsiko hän Aastaa? Vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä hyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut syöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.
Mies oli erehtynyt! Katuva syntinen olisi keventänyt sydäntään tunnustamalla kaikki miehelleen ja katumaton olisi turvautunut verukkeisiin. Mutta tämä ei paljastanut mitään eikä turvautunut verukkeisiin, vaan heittäytyi kuolemaan, kun mies ahdisti. Sellaista rohkeutta ei ole rikollisella. Miksei sitten? Mieluummin kuin tunnustaa, sillä siihen vaaditaan vieläkin suurempaa. Mutta tunnustamisen rohkeutta ei häneltä puuttunut, sillä olihan hän alkanut tunnustamalla, että oli jotakin, jota hän ei voinut sanoa. Rikos itse mahtoi sen kieltää. Mutta hänen rikoksensa ei saattanut olla niin suuri; sillä hän oli usein niin iloinen, ihan ylenannetun iloinen; hän oli kiivas, mutta hienotunteinen ja perin hyväsydäminen. Rikoksen täytyi olla toisen ihmisen. Mutta miksei hän sanonut, että se oli toisen; sillä sitenhän kaikki olisi ollut hyvin. Mutta jollei rikos ollut hänen eikä toisenkaan, niin mitä se sitten oli? Olihan hän itse sanonut, että jotakin oli — ja entä sitten vieras laivuri jota hän niin oli pelästynyt? Mitä tämä oli mitä ihmettä tämä oli? — Jos hän olisi ollut elossa, niin mies yhä olisi kiduttanut häntä — hän sai itsensä kiinni tästä ja tunsi suuren viheliäisyytensä.
Mutta se alkoi uudestaan. Ehkei Aasta ollutkaan niin rikollinen kuin itse luuli, tai ehkei niin rikollinen kuin miltä hän muista näytti; kuinka usein onkaan meidän syyllisyytemme takana syyttömyyttä, synnissämme viattomuutta, vaikka niin harvat sen ymmärtävät, ja Botolfin, joka oli niin täynnä epäluuloa, ei Aasta ollut uskonut sitä käsittävän. Hän olisi yhdestä selvästä vastauksesta saanut tuhansia epäluuloisia kysymyksiä, sentähden oli Aasta mieluummin uskoutunut kuoleman omaksi kuin hänelle! Miksei hän koskaan, koskaan ollut voinut jättää Aastaa rauhaan? Hänen turviinsa hän oli paennut menneisyyttään, hänen luotaan hän oli hakenut turvaa sitä vastaan, ja hän, Botolf houkutteli menneisyyden perässä ja usutti sitä aina hänen kimppuunsa! Olihan Aasta hänelle altis, olihan hän hänen sylissään lämmin ja sorja — mitä hänen menneisyytensä sitten häneen kuului! Ja jos se häneen kuului, niin miksei sitten heti? Ei, senmukaan kuin Aastan hellyys kasvoi, kasvoi Botolfin rauhattomuus; kun ei yksin ihailu ja kiitollisuuskaan sydämen kiintymys, tehneet Aastaa hänen omakseen, tahtoi hän tietää, oliko hän ollut toisen oma, ja mitä hän ennen oli kokenut. Ja jota enemmän tämä Aastaan koski, jota enemmän hän rukoili armoa, sitä enemmän täytyi hänen häntä ahdistaa, sillä olihan sitten edes jotakin!
Ensi kerran johtui hänen mieleensä: oliko hän itse sanonut hänelle kaikki? Saattoiko todella sanoa toinen toisilleen kaikki? Olisiko sen ymmärtänyt sellaisena kuin se oli? Varmasti: ei.
Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja katsahti taakseen. Hän istui vihreässä lehtimajassa, josta Aasta hiljan oli puhunut, mutta vasta nyt hän sen huomasi. Viisi tuntia oli kulunut, hän luuli siitä olevan muutamia minuutteja. Lapset olivat ehkä kauan leikkineet siinä, nyt vasta kuuli hän heidän äänensä. Oi, eikö tuo ollutkin Agnes, pappilan kuusi- tai kahdeksanvuotias tytär, jota Aasta miltei jumaloiden oli rakastanut, ja joka oli niin hänen näköisensä — taivaan Herra, kuinka hän olikin hänen näköisensä! Agnes oli juuri auttanut pienen veljensä kivelle, hänen piti istua koulussa ja Agnesin piti olla koulumestarina.