— Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän, jolloin veljesi astuu sinun kantapäillesi!
— Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon! vastasi
Baard kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.
Siihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei kumpikaan heistä enää astunut.
Vähän senjälkeen rupesi Anders torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia häihinsä; ei Baard liioin ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna tavattiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän takaa, missä sitä oli pidetty lieassa, eikä kukaan käsittänyt, mihin se oli kuollut. Sattui vielä muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi menemään taaksepäin; mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa paloi keskellä talvea kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten tuli oli päässyt irti. "Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Anders ja itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies, ja häneltä meni työhalu.
Seuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä. Anders oli pitkänään sängyssä, mutta kimmahti pystyyn.
— Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni ja jäi vilkkumatta katsomaan veljeensä. Vähän odotettuaan vastasi Baard:
— Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Anders; sinulla ei ole hyvät olot!
— Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut, Baard!
Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.
— Sinä erehdyt, Anders, minä kadun…
— Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä sinua että minua!