Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat taas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän torpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat katkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaiselle ja tuli tutkinto.
Ei saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vain epäiltiin; hän saattoi nyt vähemmän kuin koskaan ennen lähetä veljeään.
Anders oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut sitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen kalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä: nyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan ei hänen pidä saada anteeksi. Sitten hän kuuli ihmisten nähneen hänen tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa saatu mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästi, että Baard oli syyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä vaatteissaan, Anders paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui sisään ja silmät rukoilivat niin, että Anders tunsi sen ytimiä myöten. Hän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Anders, ja kun häneltä kysyttiin uskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla äänellä: ei!
Mutta siitä päivästä heittäyti Anders kovasti juomaan ja hän joutui kovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin, vaikka hän ei juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.
Kerran illalla astuu sitten köyhä vaimo Baardin pieneen vuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se oli veljen vaimo. Baard ymmärsi paikalla mitä asiaa hänellä oli, kävi kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Andersin ikkunasta loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he kulkivat valon perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua. Kun Baard oli päässyt eteiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka teki hänelle pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui liedellä ja nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se nauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi. Mutta vuoteessa, kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Anders laihtuneena, mutta tajuissaan, otsa kirkkaana, ja tuijotti ontoin silmin veljeen. Baardin polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen jalkopohjaan ja ratkesi tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli häneen vilkkumatta ja vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään ulos, mutta Baard viittasi häntä jäämään — ja nyt alkoivat veljekset puhua. He selittivät asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä huusivat kelloa, aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard lopetti ottamalla esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja nyt selvisi veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet ainoanakaan päivänä tunteneet olevansa onnellisia. Anders ei puhunut paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui vuoteen ääressä niin kauan kuin Anders oli kipeänä. "Nyt minä olen ihan terve", sanoi Anders eräänä aamuna herätessään, "nyt, veljeni, eletään yhdessä eikä koskaan erota, ihan niinkuin entisinä aikoina". Mutta samana päivänä hän kuoli.
Vaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut mitään hätää. Mutta se, mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä, purkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa sen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan. Kaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut paljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauan on ollut poissa. Ympäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi rakastamaan Jumalaa — ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin — ja niin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän aina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta niin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.
Tällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista, ja se suureni Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto että kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei yliluonnolliseksi ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin ystävällisenä ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta hänelle jok'ikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta hymyilyn tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja onnellisena koko sen päivän.
Suuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin ennen veisua piti pienen puheen ja vähintäin kerran viikossa luki heille muutamia säkeistöjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta. Kun hän luki ensimmäistä näistä säkeistöistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän jo oli lukenut sitä 20—30 vuotta; se kuului:
Lemmi, kristitty, lähintäs, älä paaduta sydäntäs, nosta veljeäs, auta! Missä on kyvenkin elämää, lempi sen uudesti synnystää, koettelemusten kautta.
Mutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän katsella siristelemään lapsiin. "Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää kauniisti kotiin melua pitämättä, — niin kauniisti, että minä kuulen teistä paljasta hyvää, pienet vekarat!" Ja kesken lasten pahinta melua, kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: "Tulkaa huomenna takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän selkänne! Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan taas ahkeria!"