— Enhän minä voi tietää, keitä siellä on.
— Mutta voisiko siellä olla joku? — Öyvind oli vaiti. Silloin meni koulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: — Pelkäätkö sinä nähdä Maritia?… Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi raskaaksi ja lyhyeksi. — Sano se minulle, Öyvind!… Öyvind oli vaiti. — Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt; mutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu… Öyvind nosti katseensa, mutta ei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti syrjään. - Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö hän muista enemmän kuin sinusta?
Öyvind oli yhä vaiti, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi pois; he palasivat takaisin.
Kun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari senverran, että Öyvind tuli hänen rinnalleen.
— Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.
— Kyllä.
— Mitä sinä sitten aiot ruveta tekemään? — Minä tahtoisin seminaariin.
— Ja sitten koulumestariksi?
— En.
— Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?