Hänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli pitkiä säveliä, ja kauas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui itsekin ja lauloi säkeistön lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi vastannut kaukaa, alhaalta.
— Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi käsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden päällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi suurena ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui taasen ja rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja likempää kuin äsken.
— Kyllä siellä sittenkin on joku.
Aslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän kallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä se oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen silmänsä kulkivat ylöspäin — silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen alla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturinseinää.
— Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään koivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään vastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle ja kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut hänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi ääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista, ja ettei apua sentähden ollut odottaminen.
— Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kiersi kätensä koiran ympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, jonka hänen pitää pelastaa. Hän vierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa, ja aika tuntui hänestä loppumattomalta.
Mutta äkkiä riistäytyi koira irti.
— Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; — vov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan; — vov, vov! taas alas jyrkännettä — ja tuossapa nousi punainen lakki tunturinsyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.
Siinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän vihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.
Mutta vanha Knud Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli järkeä, sillä hän sanoi: