Oli pitkän aikaa ollut äänetöntä, kun äiti hiljaa kysyi:
— Minkä numeron hän sai?
— Numero yhdeksän tai kymmenen, sanoi koulumestari tyynesti.
Äiti katsahti isään, isä ensin häneen ja sitten Öyvindiin.
— Ei se torpanpoika voi odottaa sen enempää, sanoi hän.
Öyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta hän pakotti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin, kunnes se meni alas.
— Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari, nyökäytti päätään, ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat vanhemmat hänet porraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin poskeensa ja sanoi hymyillen: — Kyllä hänestä tulee numero yksi; mutta sitä ei pidä sanoa hänelle ennenkuin se päivä tulee.
— Ei, ei, sanoi isä ja nyökkäsi päätään.
— Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitten taittui hän koulumestarin käteen. — Kiitoksia teille kaikesta, mitä teette hänen hyväkseen, sanoi hän.
— Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he seisoivat vielä kauan ja katselivat hänen jälkeensä.