— Kukas sinä olet? kysyi hän.
— Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli Nordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle, kolmantena päivänä kylmistä öistä.
— Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei hänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.
— Sinunko tämä pukki on? kysyi tyttö taas.
— Minun, sanoi poika ja nosti katseensa.
— Minun tekee niin mieli tätä pukkia — etkö sinä antaisi sitä minulle.
— En.
Tyttö potkia päristeli vuorella ja katseli poikaan, vihdoin hän sanoi:
— Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitten saa sitä?
Öyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt voirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä hän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.