Kouluopettaja oli vakaasti miettinyt näitä asioita, vaan teki viimein semmoisen päätelmän, kuin kaikki, jotka todenperästä ajattelevat, tekevät: hän oli omain ennakkoluulojensa orja ja hän päätti siis käydä arvoisan Mac Snagley'n luona hänen neuvoansa tiedustamassa. Se päätös oli kyllä vaikea hänen ylpeydelleen, sillä pappi ja hän eivät olleet ystäviä, mutta hän muisti Melissaa ja sitä iltaa, jona ensikerta tapasivat toisiaan; hän masensi ylpeyttä sekä inhoaan ja meni Mac Snagley'n puheille.
Korkea-arvoinen pappi sanoi iloitsevansa hänen tulostaan. Hän virkkoi myöskin, että kouluopettaja näytti "varmalta" sekä arveli, ettei "rheumatti" suinkaan viimeaikoina tainnut häntä vaivata. Hänellä itsellään oli viimeisen jumalanpalveluksen jälkeen ollut vilutautia. Mutta hän oli oppinut vastustamaan sellaisia kipuja rukouksilla sekä nöyryydellä.
Mac Snagley oli vähän aikaa vaiti, että hänen pettämätön lääkitys vilutautia vastaan saisi juurtua kouluopettajan muistoon. Hän alkoi sitte kysellä Morpher-siskostaan.
"Hän on palava kynttilä ja koristus kristikunnalle, niin hän todellakin on — ja hänen ympärille nousee herttainen lapsilauma," lisäsi Mr Mac Snagley; "ja sitte on hänellä vielä tuo sievästi kasvatettu vanhin tytär — niin lempeä ja hurskas ja totiseen jumalisuuteen innostunut — Miss Klytie."
Klytien kaikinpuolinen oivallisuus oli niin mieluisa aine hänen ajatuksilleen, että hän kauan sitä asiaa esitteli. Kahdesta syystä oli kouluopettaja tyytymätön. Ensiksi näytti tuo Klytien ansioin kertominen yhä enemmän hylkäävän syrjään hänen pientä parantumatonta Melissaparkaa ja toiseksi puhui korkea-arvoinen herra niin ystävällisellä äänellä Morpher-perheen esikoisesta, että se inhoitti nuorta miestä. Kun vaan keskustelu vähänkin taukosi, sanoi hän sentähden menevänsä tärkeitä asioita ajamaan ja läksi tiehensä, pyytämättä sitä neuvoa, jota varten hän oli tullut, vaikka hän sitte mielessään jotenkin väärin katsoi sitä arvoisan Mac Snagley'n syyksi, ettei tämä taata neuvoa antanut.
Tuo mitättömäksi mennyt yritys näytti uudistavan opettajan ja oppilaan keskenäistä ystävyyttä. Tyttö huomasi, että opettajan käytös, joka viime-aikoina oli ollut jotenkin jäykkä, muuttui iloisemmaksi. Kun he taas eräänä iltana olivat kävelleet pitkät matkat yhdessä, seisattui Melissa äkisti, nousi puun kannolle ja katseli häntä suurilla tutkivilla silmillään.
"Ethän suinkaan ole hulluna?" sanoi hän, kysyväisesti pudistaen mustaa tukkaansa.
"En ole."
"Vai suutuksissa?"
"Ei."