Ukon käsi luikahti vangitun kulkusta hänen käsivarteensa, vaan ei kuitenkaan tykkänään laskenut saalistansa.
"Kaarle Thompson, tule minun kanssani!" sanoi hän hetken kuluttua ja talutti vankiansa siihen hotelliin, missä hän itse asuskeli.
Ei kukaan tiennyt mitä siellä tapahtui, mutta seuraavana aamuna levisi se sanoma, että Thompson ukko oli löytänyt poikansa.
Oikeutta tuolle nuorelle miehelle osoittaaksemme, täytyy meidän lisätä, ettei mikään hänen näössä eikä käytöksessään näyttänyt toteen saattavan mainittua sanomaa. Yksitotisena, kohtuullisena, sievänä ja väsymätönnä vasta löydetyn isänsä vaalimisessa, tottui hän uuteen asemaansa hiljaisella arvoisuudella, jommoista oli outoa nähdä San Francisco'ssa. Muutamat koettivat alentaa tuota vakaamielistä vaatimattomuutta "ylpeydeksi;" toiset luulivat sen kautta huomanneensa hänessä perittyä yhdenkaltaisuutta isän kanssa ja ennustivat, että poika vanhetessaan myöskin tulisi yhtä kovaksi ja saidaksi kuin isä oli. Mutta jokaisen täytyi myöntää, että molemmat olivat sangen kunnioitettavat kansalaiset ja heidän omaisuutensa kasvoi päivä päivältä, koska nuori Thompson toimeliaasti ja viisaasti hallitsi kaikki asiat.
Mutta vanhus ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Häneltä puuttui kentiesi nyt, kun hän oli löytänyt niin kauan etsityn poikansa, sitä käytännöllistä yllykettä, joka ennen oli vaikuttanut kaikkiin hänen toimiinsa; kentiesi — ja se näytti vielä uskottavammalta — hän ei oikein mieltynyt takaisin saatuun poikaan. Se tottelevaisuus, jota hän vaati, osoitettiin hänelle rajattomiin asti; se parannus, jota hän oli toivonut, näytti täydelliseltä — mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä. Kun hän haki kadonnutta poikaansa, luuli hän täyttäneensä kaikki uskon käskyt, vaan hän ei sittekään saavuttanut sitä omantunnon rauhaa, jonka hän katsoi kohtuulliseksi työnsä palkaksi. Siinä pulassa pakeni hän taas vertaukseen tuhlaaja-pojasta — joka kauan oli ollut hänen ohjeenansa, — ja älysi, tyystemmin aprikoituaan, että hänellä vielä oli velvollisuus täyttämättä. Hän ei vielä ollut tappanut syötettyä vasikkaa — hän ei ollut oikealla tavalla viettänyt palanneen synnintekijän kotiintuloa — ja niin kauan kuin tätä laiminlyötiin, puuttui hänen jälleen-yhtymiseltä pojan kanssa säällistä juhlallista pyhitystä. Kun vuosi oli kulunut Kaarlen palajamisesta, päätti hän toimittaa komeat pidot hänen kunniakseen.
"Kaarle, kutsu kaikki tuttavamme!" sanoi hän kuivasti. "Kutsu kaikki, jotka tietävät, kuinka minä olen tuonut sinut takaisin synnin ravasta, porttojen ja publikanien seurasta. Kutsu heidät syömään, juomaan ja riemuitsemaan!"
Vanhuksella oli kukatiesi toinenkin syy, vaikka hän tuskin itsekään sitä käsitti. Se komea kartano, jonka hän oli rakennuttanut hietakummuille, tuntui hänestä tyhjältä ja autiolta. Hän katsoi toisinaan itsekin ihmeeksi, että hän pojan kauniista, vakaista kasvoista turhaan oli koettanut muistuttaa mieleensä tuon pienen pojan lapsellista näköä, jota hän ajatteli kummallisella, päivittäin kiihtyvällä kaipauksella ja hellyydellä. Eräänä päivänä tapasi hän sattumalta koreasta salistaan pienen lapsen, joka oli jonkun palvelijan ja vastustamaton vietti saattoi häntä nostamaan pikkuisen syliinsä, mutta lapsi pakeni, hänen ryppyisiä kasvojansa peläten. Tämä sattumus saattoi häntä kuitenkin tuumimaan, että hän kutsuttuin vierasten joukossa kentiesi voisi löytää sopivan miniän. Sitte — koti ei enää tuntuisi niin autiolta ja hän mahtaisi toivoa taas näkevänsä polvillaan lapsen — pojan, jota hän alusta alkaen saisi kasvattaa Herran pelvolla sekä — rakastaa hartaammin, kuin hän Kaarlea oli oppinut rakastamaan.
Me olimme kaikki siellä. Fröökkinät Smith, Brown, Jones ja Robinson näyttivät huikaisevilla puvuissa. He osoittivat täydeltään sitä vallatonta iloa ja perinpohjaista kohtuuden halveksimista, jota San Franciscossa pidetään niin viehättävänä. Ilo ja riemu nousi korkeimmilleen; niin! olisihan sitä mielellään sanonut meluavaksikin, jos ei toimivain henkilöin asema yhteiskunnassa olisi ollut semmoinen, että heitä täytyi kunnioittaa. Mr Bracy Tibbits, joka luonteeltaan taipui pilkkaamaan ja jota nuorten naisten kauniit silmät vielä päälliseksi innostuttivat, käyttihe todellakin niin ihmeellisellä tavalla, että Mr Kaarle Thompsonin ankara huomio kääntyi häneen. Thompson lähestyi Mr Tibbits'iä kohteliaasti lausuen:
"Te näytätte kipeältä, Mr Tibbits; suokaa, että minä saatan teitä vaunuihinne. Jos sinä, raato, vastustelet, niin heitän sinut ikkunasta ulos. Tännepäin, herttainen herraseni — kuumuus täällä sisässä on tosiaankin ahdistava".
Tarpeetonta on mainita, että muut vieraat kuulivat ainoastaan muutamat näistä sanoista ja että Mr Tibbits jätti muut lauseet ilmoittamatta; hän valitteli jälestäpäin kovastikin, että satunnainen kipu oli estänyt häntä näkemästä sitä kohtausta, jota iloisin fröökkinä Jones kuvasi "ihan paraaksi" koko jutusta.