Oltiin illallisella. Mr Thompson oli, jotakin tulevaa tapausta nähtävästi tuumien, sietänyt monta laitonta tekoa seuran nuorempien jäsenten puolelta. Kun päällismakiaiset tuotiin esille, nousi hän seisoalle ja koputti juhlallisesti pöytään. Hillitty nauru, joka sai alkunsa Jones fröökkinästä, tarttui pöydän alipäähänkin asti. Kaarle katseli hämmästyen isäänsä. "Hän aikoo virittää virren." — "Hän tuumii pitää piplianselitystä" — "Hiljaa! kuulkaa mitä hän sanoo" — kuului pitkin salia.
"Minun kristinveljeni ja sisareni!" aloitteli Mr Thompson juhlallisella äänellä ja katsannolla — "Tänä päivänä on vuosi kulunut siitä, kuin poikani palasi sittekuin hän vierailla mailla oli tahtonut täyttää vatsansa ravalla, jolla sikoja syötettiin — sittekuin hän oli tuhlannut kaiken omaisuutensa porttojen seurassa" (Nauru taukosi äkkiä). "Katselkaa nyt häntä! Kaarle Thompson! nouse pystyyn!" Kaarle nousi. "Tästä päivästä vuosi takaperin — katselkaa nyt häntä".
Hän olikin todentotta kaunis murheenlapsi, kun hän soreassa puvussaan seisoi siinä katuvaisena, parannusta lupaavana tuhlaajapoikana, surullisilla, vakailla silmillään katsellen isän kovaa, tylyä näköä. Nuorin fröökkinä Smith heltyi pikkuisen, hartaan ja turhamaisen sydämensä syvimpään pohjukkaan asti ja muuttihe häntä vähän lähemmäksi.
"Siitä on viisitoista vuotta, kuin hän läksi huoneestani", jatkoi Mr Thompson — "läksi sieltä varkaan tavalla yöllä, kuin maan kuleksija ja publikani. Minä olin itse vihan lapsi; ooh! lapseni Kristuksessa — astia, täynnään väkivaltaa ja jumalattomuutta". — ("Amen!" kuului vanhimman fröökkinä Smithin suulla). — "Mutta, ylistetty olkoon Israelin Jumala! tulevaa rangaistusta olen paennut. Viisi vuotta on siitä mennyt, kuin saavutin sitä rauhaa, joka ylitsekäy ihmisten ymmärrystä. Onko teilläkin sitä rauhaa?" — "Ei! Ei!" — vastasivat tytöt köörinä. "Saas tänne kompassi ja näytä siitä tietä!" virkahti tykkivene Wethersfieldin midshipmanni Coxe.
"Kolkuttakaa ja teille avataan! — — Ja kun minä heräsin synninunestani", jatkoi ukko, "menin minä poikaani hakemaan, että olisin hänellekin herätykseksi. Väsymättä hain häntä maalta ja mereltä. En levännyt, en, siksikuin hän itse palasi luokseni ja niinhän Herramme itsekin raamatun todistuksen mukaan olisi tehnyt. Minä etsin häntä sikojen, publikanien ja —" lauseen loppupuoli ei kuulunut naisten yleisen rähinän ja tirskumisen takia. "Tekoja, kristilliset veljeni, tekoja etenkin vaaditaan. Heidän töistään heidät tunnetaan".
Se erinäinen Herralle otollisen toimen todistaja, jota Mr Thompson tarkoitti, oli hänen viimeisten sanojensa kaikuessa vaalennut; hän katsoa tuijotti avonaiselle ovelle ja pylväikköön päin, missä oudontapaista meteliä huomattiin palvelijoissa. Meteli kiihtyi ja repaleisin puettu sekä nähtävästi juopunut mies tunkeutui palvelijain välitse ja hoiperteli saliin. Äkillinen tulo sumusta ja pimeästä valoon ja lämpimään näkyi huikaisevan ja tainnuttavan häntä. Hän otti kuluneen lakin päästään ja nosti sen pari kertaa silmilleen, tuolin selkäpuuhun raskaasti nojaten. Hänen silmänsä sattuivat sitte yhtäkkiä Kaarle Thompsonin kalmankarvaisiin kasvoihin. Lapsellisesti ihastuen ja juopuneen hiljaisella naurulla töytäsi hän esille, tarttui pöytään, paiskasi viinilasit kumoon ja kaatui viimein suorastaan tuhlaajapojan kaulalle.
"Kalle! — vanha kunnon lurjus — Mitä kuuluu?"
"Vaiti! — Käy istumaan! — vaiti!" sanoi Kaarle Thompson, pikaisesti irroittaen itsensä odottamattomasta syleilyksestä.
"Kas tuota!" jatkoi vieras puhettaan, varoituksesta huolimatta, kävi taas onnettomaan Kaarleen käsin ja piti häntä suorilla käsivarsilla edessään, vilpittömästi ihmetellen ja ihastuen. "Kas tuota! — Onpas se veitikka oikein pulskea! Kaarle, minä olen, hitto vie, oikein ylpeä sinun puolestasi!"
"Mene pois tästä huoneesta!" ärjäsi Mr Thompson, seisoalle nousten ja hänen harmaista silmistään säihkyi pahaa ennustava loiste. "Kaarle! kuinka sinä julkenet?"