"Mitä ukkoparalle tuli? — Hitto sinut vieköön, sinä vanha ryökäle! —
Kaarle, mikä helvetin pakana se on?"
"Vaiti, mies! vaiti!" — Tutisevalla kädellä kaasi Kaarle viiniä lasiin. "Juo tästä ja mene huomiseksi tiehesi — milloin tahansa — kun vaan nyt menet; men…!"
Mutta ennenkuin tuo kurja olento kerkesi häntä tottelemaan, syöksyi vanhus, vihasta vaaleana, hänen päällensä. Milloin voimakkailla käsivarsillaan kantaen häntä, milloin rehmäten häntä uteliaitten ja pelästyneitten vieraitten välitse, oli hän ehtinyt ovelle, kun Kaarle Thompson, jonkunmoisista tainnoksista virkoten, keikahti ylös huutaen:
"Seisahdu!"
Ukko pysähtyi. Avonaisesta ovesta pääsi sadetta ja tuulta saliin.
"Mitä se merkitsee?" kysyi hän, poikaan päin kääntäen vihastuneita kasvojaan.
"Ei mitään — mutta seisahdu — Jumalan tähden! — Odota — ainoastaan huomiseen saakka. — — Minä rukoilen — minä pyydän teitä — älkää tuota tehkä!!"
Jotakin omituista oli nuoren miehen äänessä — kentiesi myöskin vastustelevassa raukassa, josta hän vielä piti kiinni; ihmeellinen pelko pani vanhan miehen sydäntä vävähtämään.
"Kuka?" sopotti hän käheästi — "kuka tuo mies on?"
Kaarle ei vastannut.