"Bueno, syökää kun saatte; — ruoka ja ruoanhalu eivät aina ilmesty yhtaikaa".
Hän lausui tätä siliä Sanchontapaisella yksikertaisuudella ja totisuuudella, jolla hänen maanmiehensä aina esiintuovat sananlaskuja, ikäänkuin ne olisivat pelkkää omaa kokemusta vaan, eikä mitään lorua. Hän kumartui sitte alas ja otti liikutetulta näyttäen käteensä Georgin lämsän.
"Senor, tämä oli minun tekemäni", sanoi hän.
"Don Altascar, minä otin sen muistoksi häneltä", sanoin minä. "Jos häntä voisin löytää — — — —".
"Hän on täällä".
"Täällä! — Ja…".
Minä vaikenin. Paikalla käsitin vastauksen totisuutta, noita hiipiviä askeleita, kuiskaavia ääniä sekä tuon vanhan kartanon haudantapaista hiljaisuutta. Altascar tarttui käteeni ja me menimme käytävän poikki suureen synkkään kammariin. Muutamia suuria vaksikynttilöitä paloi ikkunoilla hopeajaloilla.
Komerossa seisoi iso vanhanaikuinen sänky, jonka peite, tyynyt ja lakanat olivat reunatut kalliilla pitsillä; koko laitos osoitti sitä erinomaista ylellisyyttä, jolla tuo omituinen kansa tuhlaten varustaa ainoastaan sitä huonekalua. Minä menin likemmäksi ja näin Georgin lepäävän siinä melkein yhtä rauhallisena kuin silloin, koska tuonaan seisoin makaavan Georgin vieressä. Mutta tällä kertaa hän oli altiiksi pannut vielä enemmän kuin silloin; hänen lempeä, jalo sydän oli ijäksi pysähtynyt.
"Hän oli rehellinen ja uljas", sanoi vanha mies ja kääntyi poispäin.
Sängyn toisella puolella oli polvillansa solakka nainen, jonka pitkät mustat hiukset melkein peittivät hänen pieniä käsiään, joita hän piti kasvoinsa edessä. Häntä en ollut huomaavinani, vaan poistuin hiljaa, jättäen rakastavan ynnä rakastetun kahden kesken olemaan.