Kun taas istuimme yhdessä räiskävän tulen valossa, kertoi Altascar, että hän viime-aamulla oli tavannut Georg Tryanin hevoisen uimasta prairiellä ja aavistanut mitä pahinta. Etäämmältä löysi hän Georgin kylmänä ja jäykkänä, vaan hänen ruumiissaan ei näkynyt mitään haavaa eikä kolauksen merkkiä. Ukko arveli, että Georg luultavasti oli uupunut kuivalle maalle pyrkiessään ja ainoasti päässyt kummulle kuolemaan samallaisen avun puutteesen, jota hän niin monta kertaa oli osoittanut muille; kuolemaisillaan oli hän kentiesi itse leikannut ratustimet poikki ja laskenut hevoisen menemään.
Hän haudattiin intianien hautakumpuun — tuohon vähäiseen yhäti viheriöitsevään oasiin, jonka vainottu kansaparka oli myllermöinyt kuivalle tasangolle. Pieni hietakiven lohkare, johon on hakattu puustavit "G. T.", on hänen ainoa muistomerkkinsä ja se on myöskin uuden mittauksen jälkeen rajapyykkinä Espiritu-Santo-prairiellä.
VIII.
Kortinlyöjä.
Erinomaisen siivo juttelutapa sekä sikarinsavun ja saappaan kantain puute Wingdamin kyytivaunujen ikkunoissa todistivat, että matkustavaisten joukossa oli nainenkin. Että hän oli kaunis voi vielä päälliseksi päättää varmastikin, koska tyhjäntoimittajat pysäyspaikoilla pyrkivät vaununikkunalle pakkautumaan ja he pitivät omituista tavatonta huolta lakkien, takkien sekä kaulahuivien ulkonäöstä. Sikamaisen tietoviisaan ylenkatsovalla hymyilyllä vaariinotti Mr Jack Hamlin kuski-istuimelta kaikki nämät tapahdukset. Hän ei suinkaan pitänyt kauniin sukupuolen hempeyttä vallan halpana, mutta naiset olivat hänestä petollisina ansoina, joita oli viritetty sitä varten, että ne juonikkaasti viettelisivät ihmissuvun väkevämpää puolta korttipöydästä — jonka ääressä Mr Hamlin kulutti elinaikansa suurimmat osat (se muistutus on tässä tehtävä).
Hän siis ei kertaakaan luonut silmäänsä sille ikkunalle päin, mistä viheriä harso vietteleväisenä liehui sillaikä kuin hän laski soreamuotoisen jalkansa astuimelle ja putkahti alas. Sikaria polttaen ja omiin ajatuksiinsa liittyen vaelsi hän sitte edes takaisin pysäyspaikalla niin huolimatonna ja koko ulkomaailmasta lukua pitämätönnä kuin hänen virkatoverinsa tavallisesti ovat. Hänen soleva, sievästi puettu vartalo ja vakaa, jäykkä käytöksensä oli täydellisenä vastakohtana muitten matkamiesten kuumeiselle vilkkaudelle ja ylen iloisille tempuille. Mutta ylioppilas, Harvard College'sta, itse Bill Masterskin, jolla oli outo silmäänpistävä vaatteenparsi, yltäkylläiset elinvoimat ja kova taipumus vallattomuuteen sekä seikkailuksiin, hänkään ei miellyttänyt ketään niin kovasti kuin tuon yksinäisen kortinlyöjän vaalea, klassillinen näkö, varsinkin sivulta katsottuna ja hänen järkähtymätön levollisuutensa.
Kutsari huusi tavalliset lähtösanat: "kaikki valmis" ja Mr Hamlin palasi vaunuille. Hänen jalkansa oli jo pyörällä ja kasvot auaistun vaununikkunan tasalla, kun hänen silmänsä samalla hetkellä kohtasivat silmäparin, joka hänestä oli kauniin kuin hän koskaan oli nähnyt. Hän astui taas hiljakseen alas, lausui muutamia kohteliaita sanoja jollekulle matkustavaiselle vaunuissa, jonka kanssa hän vaihtoi istumapaikkaa ja nousi yhtä vakaasti vaunuihin istumaan. Mr Hamlinin viisaustiede ei koskaan saanut estää häntä liukkaasti ja järkevästi täyttämästä mielihalujansa.
Jackin sisääntunkeuminen saattoi muita matkustavaisia väkinäiseen asemaan, etenkin niitä, jotka paraillaan olivat mielitelleet kaunista matkakumppaniaan. Eräs herra kumartui eteenpäin ja ilmoitti hempukalle sopottaen muutamilla sanoilla, että Mr Hamlinin maine sekä tavat eivät olleet parasta laatua. Mahdotonta on sanoa, kuuliko hän hänen puhettaan ja tunsiko hän nyt tuota etevää lakimiestä, jolta hän joku ilta sitte oli voittanut monta tuhatta dollarsia; hänen kalpea naama ei vähimminkään muuttunut ja hänen mustat silmänsä kääntyivät huolimatoinna lainoppineen herrasmiehen ohitse hänen vierikumppaninsa paljon mieluisampaa muotoa katsomaan. Eräs intianintapainen lujamielisyys — jonka hän oli perinyt äidiltään — oli hänelle hyväksi avuksi, kunnes pyörät vierivät hieta-ahteitten yli Scott'in lautan lähellä ja kyytivaunut seisahtuivat Unionin hotellin eteen. Lainoppinut herra ynnä eräs kongressinjäsen hypähtivät ulos ja seisoivat valmiina auttamaan alasastuvaa jumalatarta, eevesti Starbottle Siskiyou'sta otti sillaikaa hänen päivän varjon sekä kaulavaatteen haltuunsa. Kaikki nämät kohteliaisuuden teot matkaansaattoivat hetken hämiä ja viivytystä. Jack Hamlin avasi säyseästi oven vaunujen vastaisella puolella, tarttui neiden käteen sillä uskaliaisuudella ja lujuudella, jota epäröivä sukupuoli pitää suurenarvoisena sekä nosti hänet keveästi ja kauniisti vaunuista portaille. Kutsari naurahti koirankurisesti, tuota temppua älytessään. "Kavattakaa tarkasti noita pieniä kaluja, herra eevesti!" sanoi postinkulettaja, huolellisena olevinaan, kun hän näki eevesti Starbottlen synkkämielisenä astuvan taimmaisena tuon riemukulkueen jälessä, joka marssi suoraa tietä ruokasaliin.
Jack Hamlin ei kuitenkaan jäänyt puolipäiväistä syömään. Hänen hevoisensa seisoi satuloittuna hotellin pihalla ja silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas matkalla. Hän ajoi nelisin kaalamon yli, kivisestä mäestä ylös ja edelleen pölyistä Wingdamin tietä myöten ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä vapaaksi pahasta unennäöstä. Tien varrella olevain rappeutuneitten hökkelien asukkaat varjosivat kädellä silmiään, kun he katsoivat hänen jälkeensä; he tunsivat miehen sekä hevoisen ja kummastelivat "mitä Indiani-Jack nyt toimi". Enemmän arveltiin kuitenkin hevoisesta ja sen tavoista niinkuin luonnollista olikin semmoisessa yhteiskunnassa, missä ajanlukua määrättiin Calaveras-nimisen paikan kilpa-ajoja myöten.
Hänen kiplonsa hikeä vuotavat kupeet saattoivat häntä viimein malttamaan mieltänsä. Hän hiljensi vauhtia ja ajoi, ohjakset höllällään riippuvat, hidasta ravia eteenpäin. Maiseman laatu muuttui vähittäin mieluisammaksi. Auki-hakkaelmat petäjiköissä ja sycomore-metsiköissä osoittivat muutamia viljelys-yrityksiä; kukkiva köynnöskasvi oli johdatettu erään hökkelin oven ylitse ja nainen liekutti toisen tuvan seinuksella lastansa korkeitten ruusupuitten siimeksessä. Vähän edempänä tapasi hän muutamia paljain säärin olevia lapsia, jotka pulikoitsivat purossa; herttaisilla leikinlaskuillaan, joita hän voi toimittaa milloin vaan tahtoi, viehätti hän heitä niin, että he kohta, iloissaan huutaen, kiipesivät hevoisen selkään, kunnes Jack viimein älysi välttämättömäksi väkisin irroittaa itsensä ja paeta, jättäen taakseen suukkosia ja pieniä rahoja.