Hän tunkeutui kohta synkempään metsään — ja siellä, kaukana ihmisasuntojen sekä viljelysten jokaisesta jäännöksestä, alkoi hän laulaa niin selvällä sekä korkealla äänellä ja paitsi sitä niin surumielisellä helähdyksellä, että rastaat ja pajukertutkin, luullakseni, vaikenivat kuunnellakseen. Jackin ääni ei ollut totutettu; hänen laulunsa aineena oli joku neekerien renkutuksista lainattu tunnokas hurjuus; mutta koko laulannon lävitse vävähti joku omituinen äänen ja tunteen laatu, joka oli sanomattoman liikuttava. Se oli todellakin kummallista nähdä tuon tunnottoman onnen-tavoittelijan, revolveri vyössä ja korttileikki taskussa, lähettävän ääntänsä edellään synkeäin metsäin halki, ilmoittaen jonkun tuntemattoman "Nellyn haudalla" semmoista kaipausta, että kyyneleet ehdottomasti täyttivät kuuntelijan silmiä. Eräs kyyhky-haukka, joka äsken oli tappanut kuudennen saaliinsa ja kentiesi arveli Mr. Hamlinia sukulaisekseen, katsoa tuijotti kummastuneena häneen kuusen latvasta ja sen täytyi myöntää ihmisen etevyyttä. Se ei voinut laulaa, vaikka se saaliinhimossa veti vertoja mustasilmäiselle kortinlyöjälle.
Mutta Jack tuli kohta taas maantielle ja iski kannukset hevoisen kupeisin. Hiljaisten metsäin ja vesi-uurrosten sijasta näki hän nyt osia ja hieta-töyryjä, paljaita kumpuja ja lahonevia puunrunkoja; ne osoittivat, että hän taas läheni sivistystä. Sitte tuli kirkontorni näkyviin; hän tiesi siis, että hän oli saapunut perilleen. Muutaman minuutin kuluttua, kopistelivat hevoisen kaviot ahdasta katua vasten, joka vuoren juurella katosi ojien, sulkujen ja särettyjen kallioin sekasokaisiin jäännöksiin. Hän astui alas Magnolia-hotellin edustalle ja meni ruokasalin lävitse, josta pitkä pimeä käytävä vei eräälle ovelle; hän avasi sen omalla avaimellaan ja astui huonosti valaistuun kammariin, jonka kalliita ja koreita huonekaluja aika sekä huono hoito olivat pilanneet. Pilkut ja raamut, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen kuosiin, rumensivat kirjailtua sohvapöytää. Tikatut nojaustuolit olivat vaalenneet ja makuusohvan viheriässä sametissa, jolle Jack oli heittäynyt, näkyi jalkapuolessa Wingdamin punaisen savimaan jälkiä.
Jack lauloi taas häkissään. Hän loikoi liikkumatonna, katsellen vastaisella seinällä riippuvaa kirjavasti väritettyä maalausta, jossa nuori nainen punaisine poskineen ja uhkeine muotoineen oli kuvattu. Ensikerta juolahti hänen mieleensä, ettei hän luultavasti koskaan rakastuisi semmoiseen naiseen, jos hän sitä tapaisikin. Hänen mielessään haamoitti kentiesi toisenlainen hempulainen.
Joku koputti samassa ovea. Nousematta nykäisi Jack eräästä nuorasta, joka oli köytetty lukkoon; ovi lensi auki ja mies astui sisään.
Äsken tullut oli pitkä ja harteva; hän oli voimakas ja uljas näöltään, mutta irstaisuus oli tehnyt hänen kauniita kasvojaan pahan näköisiksi. Hän näytti sillä hetkellä olevan väkeväin juomain vaikutusten alaisena, sillä hän säpsähti, Jackia huomatessaan, katsoi häneen himeillä silmillä ja sammalsi tavoittelevaisesti:
"Minä luulin, että — että Kati oli täällä". — Jack Hamlin hymyili noin halveksivaisesti, kuin Wingdamin kyytivaunuissakin, matkatoveriensa kohteliasta käytöstä huomatessaan. Hän oli tarpeeksensa levännyt, nousi istualle ja oli valmis toimituksiin.
"Ethän suinkaan tullut kyytivaunuissa?" jatkoi tulokas, "vai niinkö teit?"
"En", vastasi Jack. "Ne jäivät minulta Scott'in lautalle. Ne ei puolessa tunnissakaan vielä joudu tänne. Noh, Brown! millä kannalla ovat asiat?"
"Saakelin huonolla", sanoi Brown ja hänen kasvoissaan näkyi äkisti hiukan toivottomuutta. "Jack! Minä olen taas, piru vieköön, typötyhjä rahasta", jatkoi hän ynisevällä äänellä, joka kuului vielä surkeammalta, hänen voimakkaasen näköönsä katsoen. "Etkö voi auttaa minua ja maksupäiväksi antaa minulle noin sata dollarsia? — Minun täytyy lähettää rahoja vaimolleni ja — — sinä olet paitsi sitä monta kertaa voittanut minulta sen verran; piru minut periköön, jos et sitä ole tehnyt".
Viimeiset lauseet eivät tainneet olla aivan ajatusopin mukaiset, mutta
Jack ei pannut sitä huoliaksensa ja ojensi vieraalleen anotun summan.