"Tuo puhe vaimostasi on näissä asioissa sangen ikäväksi kulunut", muistutti hän sivumennessä. "Mikset sano suoraan, että tahdot panna ne rahat peliin? — Sinä, perkele vie, et ole paremmin nainut kuin minäkään".
"Seis siinä!" sanoi Brown pikaisesti vakaaksi muuttuen, ikäänkuin kultaan koskeminen jo olisi antanut hänelle takaisin jonkunmoisen arvoisuuden. "Henkeni ja autuuteni päälle! minulla on vaimo ja saakelin hempeä vielä päälliseksi, vaikka itsekin sen sanon — tuolla Valtioissa. Kolme vuotta on siitä, kuin häntä näin ja vuosi siitä kuin hänelle kirjoitin. Kun saan asiat parempaan järjestykseen ja kirottu kaivos alkaa tuoda takaisin hintansa, aivon minä lähettää häntä noutamaan".
"Mutta Kati sitte?" sanoi Jack, hymyillen kuin ennenkin.
Mr Brown koetteli vastaukseksi vetää suutansa veijarimaiseen nauruun; hän luuli siten peittävänsä hämiään, mutta hänen veltostunut muotonsa ja viinan pimittämät aivonsa eivät siihen oikein taipuneet; hän virkkoi ujomaisesti:
"Mitä helvettiä! eikö mies saisi elää hiukan vapaasti, kun niin tahtoo — vai kuinka, Jack? — Mutta mitä sanot siihen, jos erän löisimme? Minä panen — sata dollarsia!"
Jack katseli kelpo kumppaniansa omituisilla silmillä. Hän taisi tietää, että mies ennakolta oli tuomittu rahojansa menettämään ja katsoi paremmaksi, että ne rikastuttaisivat hänen kuin jonkun muun lompakkoa. Hän nyykähytti päätänsä ja veti tuolin pöydän äärelle. Samassa tuokiossa koputti joku hiljaa ovea.
"Se on vaan Kati", sanoi Mr Brown.
Jack veti teljen syrjään ja ovi aukeni. Mutta ensikerta eläissään horjui hän taaksepäin, vallan hämmästynyt ja säikähtynyt; ensikerta eläissään punastui hän tukan rajalle asti. Sillä hänen edessään seisoi sama nuori nainen, jonka hän oli auttanut Wingdamin kyytivaunuista; Brown pudotti kortit ja tervehti häntä kummallisella naurulla:
"Vaimoni, saakeli soikoon!"
Huhu kertoo, että Mrs Brown hyrähti itkuun ja ajoi hänen päällensä nuhteita. Minä näin saman naisen kolme vuotta myöhemmin enkä hevin usko, että hän sillä tavalla oli pannut kauniit silmänsä altiiksi. Wingdamin sanomalehden ensi-numero sisälsi päällekirjoituksella "Mieltä liikuttava kohtaus", seuraavan kertomuksen: "Viimeviikolla tapahtui kaupungissamme yksi niitä kauniita ja liikuttavia sattumuksia, jotka ovat Kalifornialle omituiset. Erään sangen etevän kaivoksenomistajan vaimo, joka oli kyllästynyt Idän imelään sivistykseen ja kylmään ilmanalaan, päätti hakea jalomielistä miestänsä Kalifornian kultaisilta rannoilta. Aikomustansa miehelle ilmoittamatta, läksi hän rohkeasti pitkälle matkalleen ja saapui tänne viimeksikuluneen viikon lopulla. Miehen iloa on helpompi arvata kuin kuvailla. Yhteenyhtymys taisi olla sanomattoman liikuttava. Me toivomme, että useat noudattaisivat hänen esimerkkiään".