Tiedämme jo, että Wagnerin rakkaimpana haaveena oli vuosikymmenet ollut sellaisen juhlanäytäntötalon aikaansaaminen, jossa sekä hänen että muitten kansallisten säveltäjäin parhaita teoksia esitettäisiin oikeassa ympäristössä ensiluokkaisin voimin. Münchenissä oli ajatus taiteita rakastavan kuninkaan avulla ollut toteutumaisillaan, mutta raukesi — onneksi kyllä. Sillä Wagner itsekin huomasi, että München, jonka ilmakehän täyttivät oluthöyryt ja alituiset puolueriidat, ei ollut sopiva taiteen tyyssijaksi siinä mielessä kuin hän oli ajatellut — etemmäksi suuren maailman melusta oli taiteen temppeli sijoitettava. Etsivät katseet suuntautuivat silloin pieneen Bayreuthin kaupunkiin. Siellä oli vanha tyhjilleen jätetty teatteritalo, joka korjattuna ja uuteen kuntoon saatettuna ehkä sopisi tarkoitukseen.
Mutta taasen tuli esteitä. V. 1870 — samana vuonna siis, jona avioliitto Cosima von Bülowin kanssa solmittiin — puhkesi sota Saksan ja Ranskan välillä. Wagner seurasi suurella mielenkiinnolla sotatapahtumien kulkua, ja Saksan aseiden voitot paisuttivat hänen rintaansa. Kun sota sitten v. 1871 päättyi, oli se saanut saksalaiset tajuamaan oman voimansa, saanut heidät tietoisiksi kansallisesta yhteenkuuluvaisuudestaan ja siihenastisesta rikkinäisyydestään. Wagnerin teokset muodostuivat nyt aitosaksalaisen hengen elämän kulmakiviksi, joitten arvo tunnettiin ja myönnettiin jokaisessa saksalaisesti sykkivässä sydämessä. Wagnerin ajatus kansallisen juhlanäyttämön sijoittamisesta ja pystyttämisestä Bayreuthiin, jossa säveltäjä oli v. 1871 kahdesti käynyt kaupungin pormestarin kanssa asiasta neuvottelemassa, tällöin saaden hyviä terveitä suotuisasta ratkaisusta, ei nyt kohdannut ainakaan periaatteellisia vaikeuksia.
Huhtik. 24 p:nä 1872 Wagner sitten itse muutti Bayreuthiin, näin ollakseen lähempänä sitä paikkaa, jossa hänen harras unelmansa oli toteutuva. Mutta suunnitelman siirtämiseksi paperilta todellisuuteen tarvittiin rahaa, vieläpä sangen paljon — kokonaista 900.000 taalaria, — joka silloisissa oloissa merkitsi suurta rahamäärää. Wagner kääntyi avoimella kehoituksella "taiteensa ystävien" puoleen, pyytäen näitä tekemään mahdolliseksi hänen "Nibelungen"-tetralogiansa esittämisen, jotta Saksan kansa siten saisi juhlia kansallista ylösnousemistaan ja uudelleensyntymistään. Hänen kehoituksensa ei kaikunutkaan kuuroille korville: se saavutti vastakaikua kaikkialla Saksassa ja Saksan rajojen ulkopuolellakin. Jotta rakennushomma saisi tarpeellista taloudellista tukea, perustettiin erikoinen kannatusyhdistys. Kaikkialla maassa syntyi "Wagner-yhdistyksiä", joitten tarkoituksena oli toimia saman ajatuksen toteuttamiseksi — sanalla sanoen: kaikki voimat työskentelivät suurenmoisen suunnitelman hyväksi — ja niinpä saatiinkin melko suuri määrä varoja yhteisillä ponnistuksilla kokoon. Wagner itsekin matkusteli ympäri maata keräämässä varoja ja hankkimassa kannatusta, kaikkialla saaden osakseen mitä suurinta ymmärtämystä, kunnioitusta ja mainetta. Kävipä hän Berliinissä Bismarckinkin puheilla, mutta tämä jäi kylmäksi hänen esittämilleen ajatuksille.
Toukok. 22 päivä 1872 oli Wagnerin elämässä jälleen ilon päivä. Silloin laski hän teatteritalonsa peruskiven, juhlatilaisuudessa suurenmoisella antaumuksella ja innostuksella johtaen m.m. Beethovenin 9:nnen sinfonian. Sateen virtana valuessa piti Wagner juhlapuheen, ja laskiessaan peruskiven löi hän sitä vasaralla kolmasti, samalla lausuen: "Ole siunattu, kiveni, seiso kauan ja kestä lujana!" Ludwig II:lta oli tilaisuuteen saapunut onnittelusanoma, joka yhdessä erään Wagnerin sepittämän runon kanssa pantiin maahan peruskiven mukana. Ennen sinfonian esityksen alkua piti Bayreuthin pormestari puheen, jossa osoitti, mikä suuri merkitys tällä päivällä oli koko Saksan maalle ja kansalle sekä Bayreuthin kaupungille. Wagner puhui myös, kiittäen läsnäolevia siitä, että oli päässyt tälle paikalle ja saanut nähdä unelmansa ensimmäisen osan toteutuvan. Sinfonian suoritus oli, kuten sanottu, suurenmoisen vaikuttava — kuoro-osan esittämiseen oli osaaottamaan saapunut laulajia kaikkialta Saksan eri kolkilta.
Mutta hyvästä alusta huolimatta ei kaikista vaikeuksista oltu vielä selvitty. Rakennustyöt täytyi rahavarojen puutteessa keskeyttää loppupuolella vuotta 1873. Wagnerin suunnitelmat eivät sittenkään olleet saaneet aikalaisten piirissä tarpeellista kannatusta osakseen eikä niitten merkitystä ymmärretty — kaikki näytti taas hajoavan tuhkaan tai siirtyvän kaukaiseen tulevaisuuteen. Kuningas Ludwig II:sta oli sittenkin tuleva se ruhtinas, joka Wagnerin unelman lopullisesti toteutti — antamalla tarvittavat varat sai hän työt jälleen käyntiin, kunnes rakennus vihdoin oli valmis.
Uljaana kohoaa teatterirakennus nyt eräällä kukkulalla Bayreuthin ulkopuolella. Siinä ei ole mitään loisteliaita koristeita, mutta rakennuksen eri osien muodot ja niitten väliset suhteet antavat rakennukselle jalon ulkonäön. Jo ulkoapäin käy mahdolliseksi arvata, mitä tarkoitusta varten rakennus siinä on. Sekä Wagnerin että Semperin suunnitelmat ja piirustukset olivat loppujen lopuksi muuttuneet ihanaksi todellisuudeksi. Mitä rakennuksen sisäpuoleen tulee, mainittakoon, että orkesterin paikat ovat syvennyksessä, joten yleisö voi täydelleen ja vapaasti nähdä näyttämölle. Vanhan ajan amfiteatterin tapaan kohoavat istuimet asteittain etualalta taka-alalle päin toinen toistaan korkeammalle — n.s. aitio järjestelmää ei katsomossa lainkaan noudateta, suureksi eduksi sekä yleisölle että näyttämöllä esiintyville.
Juhlanäytäntörakennus oli siis vihdoin valmistunut — se oli nyt vain vihittävä tarkoitukseensa. Jo kesällä v. 1875 alkoivat Wagnerin Nibelungen-oopperain harjoitukset, jokaisen osan ollessa mitä valituimmissa käsissä, ja kesällä v. 1876 oli juhlanäytäntöjen määrä alkaa. Bayreuthissa tehtiin v. 1876 kuumeista työtä: sekä orkesterin että laulajien harjoituksia pidettiin ahkerasti kesäk. 3 p:stä lähtien, ja elok. 6 p:nä alkoivat pääharjoitukset. Kuningas Ludwig II saapui niitä henkilökohtaisesti seuraamaan. "Rheingold" esitettiin yksinomaan hänelle, muita ei sen pääharjoituksessa ollut läsnä. Muut kolme tetralogian osaa esitettiin toisillekin kutsuvieraille, jotka yksimielisesti antoivat sekä oopperoille että niitten esitykselle tunnustuksensa.
Ensimmäiset juhlanäytännöt suurelle yleisölle — joukossa oli m.m. Saksan keisari Wilhelm I. — olivat elok. 13-17 p:nä 1876. Keisari lausui säveltäjälle suuren ihmetyksensä siitä suurtyöstä, minkä tämä oli tehnyt Saksan kansan ja sen sivistyksen hyväksi — muuten oli keisari huonona Wagnerin musiikin tuntijana vain "velvollisuudesta" saapunut Bayreuthiin, tuumien, että "pitäähän sinne mennä, koska toisetkin sinne menevät", — kertoo eräs keisaria lähellä ollut henkilö. Kuningas Ludwig II oli heti pääharjoitusten jälkeen matkustanut pois kaupungista, mutta saapui katsomaan oopperoita niitä kolmannen kerran esitettäessä elok. 20-23 p:nä.
Juhlanäytännöistä koitui tappiota 160.000 markkaa. Mutta sittenkin on tunnustettava, että Wagner oli itsepintaisella sitkeydellään aikaansaanut ihmeitä. Bayreuthiin oli rakennettu juhlanäyttämö ja ensimmäisenä liikkuivat näyttämön palkeilla ilmielävinä Wagnerin luoman tetralogian henkilöt.
Kuvaavaa mestarin vaatimattomuudelle on, että häntä ei mitenkään tahtonut saada astumaan yleisön eteen ottamaan vastaan sen myrskyisiä suosionosoituksia. Kun "Jumaltentuho" (Götterdämmerung) viimeisen kerran esitettiin, oli hänen vihdoin mentävä näyttämölle, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Hänen astuessaan esiin, puhkesi yleisön taholta suosionosoitusten myrsky, joka kohta vaihtui kuolonhiljaisuudeksi, kun mestari ilmaisi aikovansa puhua. Sanoja ei ollut monta, mutta ne tulivat sydämestä: "Suosiotanne ja apuaan antaneiden taiteilijain rajattomia ponnistuksia saatte kiittää tästä työstä. Se mitä minun vielä tulisi teille sanoa, voitaisiin mahduttaa pariin sanaan, yhteen selviöön. Te olette nähneet, mitä me voimme: tahdotteko nyt? Sillä jos te tahdotte, niin on meillä taide".