Henkilöt:
/*
Siegfried tenori.
Mime tenori.
Vaeltaja (Wotan) barytoni.
Alberich barytoni.
Fafner basso.
Erda altto.
Brünnhilde soprano.
*/
Alkusoitto johtaa synkillä sävelillään ajatuksemme Nibelungien pimeään valtakuntaan, ja kun väliverho nousee, olemmekin Alberichin veljen Mimen luolassa. Mime, jonka kasvatiksi Sieglinden synnyttämä Siegfried on joutunut, takoo parhaillaan miekkaa Siegmundin miekan kappaleista, jotka Sieglinde on jättänyt pojalleen. Ei tahdo työ luonnistua — ainakaan ei miekalla ole entisen aseen voimaa. Ja kuitenkin tahtoisi Mime saada syntymään sellaisen miekan, jolla Siegfried voisi surmata Fafner-jättiläisen ja sitten riistää tältä pois Nibelungien aarteet. Uljas nuorukainen saapuu, mukanaan kesyttämänsä karhu, jonka hän päästää irti kasvatusisänsä suureksi kauhuksi. Hän tempaa myös miekan — jonka Mime juuri on saanut eheäksi — ja iskee sen jälleen palasiksi. Hän sanoo inhoavansa kasvatusisäänsä ja vaatii tältä tietoja synnystään ja alkuperästään. Mime kertoo hänen syntymästään; kuultuaan miekan tärkeänä tekijänä kuuluvan hänen perintöönsä, käskee Siegfried Mimeä takomaan miekan eheäksi. Iloissaan siitä, että tuo vanha äijänkäppyrä ei ole hänen isänsä, tahtoo Siegfried nyt lähteä avaraan maailmaan.
Nyt ilmestyy luolaan vaeltaja, joka on puettu tummansiniseen viittaan, kädessään matkasauvana keihäs. Vaeltaja on Wotan. Hän asettuu Mimen lieden ääreen ja aloittaa kääpiön kanssa arvoitus- ja kysymysleikin, jota musiikki kuvaavasti säestää. Vaeltaja ratkaisee sukkelasti kaikki kolme hänelle esitettyä kysymystä, mutta Mime ei osaa vastata kolmanteen vaeltajan tekemään kysymykseen: "Kuka Nothungmiekan jälleen ehjäks’ saa?" Vedonlyönnin nojalla pitäisi Mimen nyt menettää päänsä. Vaeltajan puheista hänelle selviää, että "sen ehjäks’ saa" mies, "joka ei mitään pelkää"; se mies on epäilemättä Siegfried, jonka tehtäväksi myös — Wotanin sanojen mukaan — jää eheäksi saadulla miekalla lyödä Mimen pää pois. Kaikin keinoin Mime nyt koettaa herättää nuorukaisessa pelkoa — turhaan: Siegfried pysyy pelottomana ja ryhtyy takomaan eheäksi isänsä miekkaa. Peloissaan seuraa Mime työn kehittymistä, samalla laatien seuraavan suunnitelman: Siegfriedin on ihmeellisen miekkansa avulla surmattava Fafner, joka inhoittavaksi lohikäärmeeksi muuttuneena vartioi aarrettaan ja sormusta. Sitten saisi Siegfried Mimen kädestä virkistävää juomaa, joka suistaisi sankarin kuolemaan. Niin olisi sekä sormus että aarre Mimen hallussa. Mimen näitä miettiessä saa Siegfried miekkansa valmiiksi ja riemusta huudahtaen hän yhdellä iskulla halkaisee alasimen kahtia.
Toinen näytös tapahtuu "Kateudenluolalla". Alberich istuu kallion kylkeen painautuneena, vartioiden, ettei kukaan ennen häntä pääse luolaan, jossa Fafner aarrettaan vahtii. Paikalle saapuu Wotan jälleen vaeltajaksi pukeutuneena. Alberich luulee matkamiehen aikovan anastaa sormuksen. Wotan torjuu epäilyt; häntä sitovat sopimukset, sillä onhan hän luovuttanut sormuksen lunnaiksi Freiasta. Epäluulot, että hän olisi yllyttänyt Siegfriedin taisteluun Fafner- lohikäärmettä vastaan, torjuu Wotan myös. Todistukseksi siitä, että hän, Wotan, ei aarretta himoitse, herättää hän nukkuvan lohikäärmeen ja varoittaa sitä, ilmoittaen sankarin saapuvan. Fafner ei pelkää mitään, tulkoon Siegfried vain. Wotan poistuu, Alberich jää vartioimaan ja seuraamaan tapahtumain kehitystä.
Nyt tuo Mime Siegfriedin luolalle, valmistaa pelotonta nuorukaista taisteluun lohikäärmettä vastaan, jättäen hänet sitten yksikseen. Siegfried vaipuu suloisiin haaveisiin erään tuuhean lehmuksen alle. Hän muistelee äitiään, jota ei ole koskaan saanut nähdä. Ruokopillillä hän yrittää matkia lintujen laulua, puhaltaen sitten torvestaan iloisen sävelen. Tästä herää Fafner-lohikäärme, joka haukotellen matelee luolasta. Nauraen tarkastelee Siegfried mokomaa eläintä. Sukkelasti työntää hän miekkansa lohikäärmeen sydämeen — Fafner saa näin surmansa — ja sormukseen liittyvä kirous on jälleen toteutunut. Kun Siegfried vetää miekan pois haavasta, tahraa veri hänen kätensä. Vaistomaisesti vie hän verisen sormen suuhunsa ja saa siten taidon tajuta ja ymmärtää lintujen laulua. Pienen metsälinnun suusta kuulee Siegfried, että luolassa on ihmeellinen taikaviitta ja sormus, joita hän nyt menee noutamaan.
Alberich ja Mime kohtaavat toisensa. He aikovat mennä luolaan, asettuvat toistensa tielle ja ryhtyvät "haukkumaan" toisiaan. Alberich joutuu kiistassa häviölle. Mimen kummastukseksi on Siegfriedillä luolasta tullessaan mukanaan taikaviitta ja sormus — Mime ei voi ymmärtää, mistä Siegfried on saanut tietää niitten olemassaolon. Lintu laulaa jälleen — Siegfried saa tietää, että Mime hautoo murha-aikeita. Hän tyrkyttää Siegfriedille myrkyllistä juomaa, mutta silloin Siegfried äkillisen inhon valtaamana lyö miekallaan maahan entisen kasvatusisänsä. Luolasta kajahtaa Alberichin vahingoniloinen voitonnauru. Siegfried ojentautuu jälleen pitkäkseen lehmuksen alle. Päivä paistaa kirkkaana; nuoren sankarin mielessä herää kaipuu; hän haluaisi saada hyvän toverin itselleen. Silloin lintu laulaa ihanasta neidosta, joka nukkuu tulenliekkien ympäröimällä kalliolla ja jonka saa vaimokseen vain se, joka hänet pelkoa osoittamatta herättää. Nuorukainen huudahtaa ilosta: hän ei ainakaan pelkää mitään, ja kun lintu lähtee lentoon, nousee Siegfried nopein askelin seuraamaan opastaan.
Kolmannessa näytöksessä näemme jälleen Wotanin, jonka huoli jumalten tulevaisuudesta on ajanut Erdan, kohtalon jumalattaren luokse. Salaman ja ukkosenjylinän avulla Wotan herättää rotkossaan nukkuvan jumalattaren. Tämä ei kuitenkaan osaa antaa mitään neuvoa, vaan katoaa. Kirkkaassa aamuvalaistuksessa saapuu Siegfried. Vaeltaja on nyt hänen tiellään matkalla nukkuvan neidon luo. Wotan alkaa puhutella nuorukaista hieman ivallisesti. Nuorukainen tuntee rohkeuden rinnassaan kasvavan, samoin Wotanin mieleen tulvii mustasukkaisuutta ja kateutta, kun hän ajattelee, että Brünnhilde on tuleva tuon nuorukaisen vaimoksi. Wotan ei halua noin vaan väistyä syrjään — hän tahtoo kaatua, tulla voitetuksi tai itse voittaa. Hän ojentaa keihäänsä estämään nuorukaisen kulkua, Siegfried tempaa miekkansa ja lyö keihään kappaleiksi. Kova ukkosenjyrähdys, Wotanin tehtävä on lopussa ja hän katoaa huudahtaen: "Mene! Minä en voi sinua pidättää!"
Iloisesti torveaan puhaltaen Siegfried kulkee hehkuvan tulimeren halki. Hän löytää nukkuvan Brünnhilden. Tuo nainen herättää hänessä tunteen, jota hän ei ole koskaan tuntenut: pelon. Hän rohkaisee sentään itsensä ja herättää pitkällä suudelmalla nukkuvan neidon. Vienojen harpunsävelten soidessa kohottautuu valkyria hitaasti ja kurottaa ihastuksen vallassa käsivartensa kohti taivasta, ensimmäisen tervehdyksensä kohdistaen auringolle, loistavalle päivän tuojalle. Vasta sitten kääntyy hän Siegfriediin päin, tunnustaen tälle heti rakkautensa. Mutta sitten muistaa hän äkkiä olevansa jumalallista syntyperää. Hänen mieltään painaa tunto siitä, että hänen voimansa on mennyt ja että hänen nyt on alistuttava tuon vieraan miehen tahtoon. Ylpeänä, sitten epätoivoisen tuskallisena hän vastustaa Siegfriedin myrskyisiä lemmenosoitukisa; rakkaus tekee kuitenkin lopulta vastustuksesta lopun. Siegfried sulkee neidon syliinsä — ja niin päättyy toinen ilta.
Kolmas ilta: JUMALTENTUHO.