Gibichungien pylvässalissa saa Gutrune suureksi surukseen vastaanottaa puolisonsa — ruumiina. Hagen vaatii Guntherilta sormusta, joka on Siegfriedin sormessa. Gunther vastaa kieltävästi; Hagen lyö hänet kuoliaaksi ja aikoo juuri väkivallalla ottaa sormuksen Siegfriedin kädestä, kun tämä käsi uhkaavana nousee pystyyn. Läsnäolevat valtaa kauhu; silloin astuu Brünnhilde ruumiin ääreen, käskee valmistamaan rovion ja koristamaan sen. Sitten pitää hän järkyttävän jäähyväispuheen, jossa kertoo tuskistaan, rakkaudestaan ja Siegfriedin uskollisuudesta. Nyt on iki- isä Wotan pääsevä rauhaan: Brünnhilde irroittaa sormuksen Siegfriedin kädestä ja pistää sen omaan sormeensa. Tuli, jonka hän itse sytyttää, on puhdistava sormuksen kirouksesta. Hän heittää soihdun rovioon, jonka päällä Siegfried makaa. Sitten kutsuu hän paikalle ratsunsa, nousee sen selkään ja heittäytyy ratsuineen tulenliekkeihin. Tuli yhdistää jälleen molemmat rakastavaiset.
Hagen on yhä pelokkaammin seurannut Brünnhilden toimia ja syöksyy mielipuolisuuden puuskassa Reiniin, josta Reinin tyttäret ovat nousseet sormusta tukasta hakemaan: "Älkää kajotko sormukseen!" huutaa Hagen vielä, mutta Woglinde ja Wellgunde saavat hänet nyt syleilyynsä ja vetävät hänet mukanaan syvyyteen, Flosshilden riemuiten nostaessa jälleen löydetyn sormuksen ilmaan. Rein on saanut takaisin aarteensa, maailma on vapautunut sen kirouksesta, uusi suku, joka pitää rakkauden käskyä korkeimpana lakinaan, voi kasvaa ja kukoistaa. Nyt on jumalten tuho läsnä: Brünnhilden lähettiläinä ovat korpit vieneet Lokelle valkyriainkalliolle sanan, että tämän oli mentävä sytyttämään Walhalla tuleen. Kohta näkyy taivaalla tulipalon loimu: jumalten tuho, vanhan maailman loppu on tullut.
* * * * *
Näitten edelläesiteltyjen draamojen ensi-illat olivat — kuten elämäkerrasta muistamme — Bayreuthissa elokuussa v. 1876. Yleisön innostus oli suuri, mutta arvostelu epäsuopea, kuten tavallisesti. Vasta myöhemmin on tultu tajuamaan ja ymmärtämään, kuinka suurenmoinen on ollut se tehtäväänsä syventyminen ja nerokkuus, joka oli luonut tämän mielikuvituksen lentoa ja syvää elämäntuntua uhkuvan draamasarjan. Ja vaikka tapahtumat näissä draamoissa ovat sijoitetut kaukaiseen menneisyyteen, saattaa katsoja mielessään rinnastaa ne nykyaikaankin, sillä M. Wegeliuksen sanoja käyttääksemme: "Meidänkin nykyiselle maailmallemme samat voimat tuhoa uhkaavat, jotka jo alkuaikoina kalvoivat maailmanpuun juurta: vallanhimo ja kullanpyynti; nyt niinkuin silloinkin väkivalta murtaa ne 'sopimusriimut', joitten piti taata maailmanrauha. Nytkin kuulemme maanalaisen humun Alberichista ja hänen orjistaan, jotka tunkeilevat ylös pintaa kohti, himoiten houkuttelevaa aarretta, jolla he tahtovat maanpäällä ostaa itselleen sen taivaan, jota eivät usko ylhäällä olevaksi. Rakkaus yhtävähän nyt kuin silloin tunnustetaan ainoaksi vapahtavaksi ja pelastavaksi maailmanvallaksi."
Wagner oli ajatellut Nibelungin sormuksen jäävän vain Bayreuthin juhlanäyttämön esitettäväksi. Mutta rahapula vaikutti jälleen sen, että tetralogian esitysoikeus oli luovutettava muillekin teattereille. München, Leipzig ja Wien saivat nähdä draamat ensimmäisinä; monet pienemmät teatterit seurasivat sitten suurten jälkiä.
PARSIFAL.
"Parsifal", Wagnerin viimeinen musiikkiluoma, joutuu nyt selostettavaksemme. Wagner piti taivaan lahjana Schopenhauerin filosofian pessimististä maailmankatsomusta, jossa hänen mielestään uudessa asussa jälleen ilmeni vanhojen intialaisten bramaanien syvä viisaus. Wagner oli aikaisemmin tutkinut intialaista uskontofilosofiaa ja hän kertoo, että intialaiset sadut olivat hänen lempilukemistaan Lontoossa v. 1853 annettujen konserttien väliaikoina. Näitten satujen pohjalle hän oli aikonut luoda oopperan, mutta luopui sitten tästä aikeesta. Kuten jo olemme viitanneet, on "Tristania ja Isoldea" pidettävä Schopenhauerin filosofian runollisena ja musikaalisena ilmennyksenä: siinähän juuri kuoleman ja tyhjyyden kaipuu esiintyy niin väkevänä ja voimakkaana.
Mutta se teos, jossa säveltäjän ja runoilijan lopullisesti kirkastunut maailmankatsomus esiintyy puhtaimpana, on "Parsifal". Tässä draamassa — tai paremminkin myytissä — johtaa runoilija-säveltäjä ajatukset "germanilais-pohjoismaisen kristinuskon henkeen, joka on yhtä kuin luonto, jossa se elää, on ja vaikuttaa." Hän on tässä viimeisessä teoksessaan tahtonut opettaa meitä kuulemaan Jumalan ääntä myös hiljaisuudessa näin päättäen arvokkaasti sen työn, jonka alku- ja tukipylväänä on "Lentävä hollantilainen".
Tuotuaan näyttämölle germanisen jumalaistaruston pakanalliset sankarit ja sankarittaret tarttui Wagner aiheeseen, joka oli jo "Lohengrinin" alkusoitossa esiintynyt: Pyhä Graalin malja. Hänen sankarikseen tuli nyt Parsifal, joka edustaa ajatusta: lunastus, joka johtuu säälistä ja myötätunnosta, tuottaa onnea ja pelastusta. Draaman pohjana on pääasiassa Wolfram von Eschenbachin runoelma "Parsifal", jossa kerrotaan tarkalleen ja yksityiskohtaisesti, miten Parsifal-nimisen sankarin onnistuu päästä pyhän Graalin linnan salaisuuden — kalliin ja ihmeitä tekevän jalokiven — perille ja siten tulla Graalin kuninkaaksi.
"Parsifalin" ensimmäisen suunnitelman laati Wagner jo Zürichissä ollessaan. Varsinaisen sysäyksen antoi hänelle seuraava tapaus: Pitkänäperjantaina huhtik. 10 p:nä 1857 katseli mestari talonsa katolta näköalaa, joka aikaisen kevätauringon loisteessa nyt juhlallisena ja hiljaisena avautui hänen eteensä. Silloin tulivat hänen mieleensä Wolframin runoelmasta sanat: "Ällös asetta kanna sinä päivänä, jona Herra ristillä kuoli!" Ristiinnaulitun Vapahtajan kuva kohosi hänen sielunsa silmien eteen — pitkänperjantain lumoissa hän kirjoitti ensimmäisen hätäisen luonnoksen "Parsifal"-draamaan. Ahkerasti lähdekirjallisuutta tutkimalla ja lukemalla hän keräsi aineksia draamaansa — ja helmik. 23 p:nä 1877 oli teksti täydelleen valmis, ilmestyen myöhemmin painosta. Säveltämistyö alkoi syksyllä v. 1877, ja tammik. 13 p:nä 1882 se oli valmis.