Voan koska Peällentarjojat, enin osaltaan, eivät ouk vieläkään käsittäneet Ensimmäisen Osan, niin tahon minä tässä ensin ilmoittoo syyn tähän viipymiseen, ja tehä tiliä minun käytöksistäin.
Niin kuin luetaan Esipuheessa 1:sen Osan XXXIII:lla puoliskolla, niin oli kirja painettu jo syksyilä v. 1828; mutta kuviin-moaluuttaminen viivytti minut vielä vuosikauen. Kesällä v. 1829 siotin minä muutamia heitä, ja lähetin Suomeen, mutta usseempia en tahtona lähettää, ennenkuin ennättivät tulla mielentutkinnolta (af Censuren) luetuiksi, koiteltuiksi ja peästätyiksi. Tätä tehtiin syksyllä samana vuonna. Mutta silloin tuli mullen jo heri myöhään, sinä syyssä, lähettää heitä, merta myöten, Suomeen. Keväillä v. 1830 oisin tätä tehnyt, jollon mulla oli moalattuita kuvia 9000, Peälletarjojoihen tarpeeksi, (ehken vielä silloinkaan ollut ennättänyt soaha heitä ostajoihenkin varaksi); mutta nyt kielsivät minua yksi ja toinen tätä tekemästä, ennen kuin ennätin yht-aikoa soaha kaikkia lähettäneeksi. Sanoivatten: "Mitäs sä laitat yhällen, eikä toisellen? Kuin ovat jo outtaneet vuosikauet, niin outtanoovat vielä jonkun kuukauenkin; ja paremminpa tuo käypi kauppakin, urakalta kuin vähittellen." Tätä selittivät minullen niin monella tavalla, että minäkin viimen siihen myötistyin, ja omaksi vahinkoksein nouatin heijän mieltä. Heijän puheella viivytin kirjoin lähettämistä Suomeen syksyhyn, toivoin siihen soavain kaikkia näitä kuvia valmiiksi. Tehäksöin tätä oikeen kättä mahtain, muutin minä kesäksi kaupunnista moallen, Kolbotten mainittavaan Herrashoviin, puolta peninkuormoa kaupunista, itäisehen; ja otin myöteini niitä kuvia, tauluja ja soittoja, jotka oli kirjaan kuuluvia. Mutta meille ei ouk aina luotu toteen käyvä aivotuksemmo; ja tulen-turmiot, jotka jo monestin ovat hävittäneet meijän kirjalaitoksiamme, eivät olleet vieläkään soaneet kylläkseen.
Elo-kuun 29:nä päivänä, juuri Jumalan-palveluksen aikana, palo tämä kaunis Herras-kartano, hirmuisella tuli-palolla, poroksi; joka tapahtui niin rutosti että ne ainokkaiset kahet kotona-olevaiset Rouas-väet olivatten vähältään tulessa tukehtumassa. Minäkin en sattuna silloin olla kotona; olin männyt Erstavikiin kirkollen, puolen peninkuorman peähän. Kotiin tultuani ei ollut eneän niin hitua jälellä, kaikista minun kirjoista, paperista, voatteista ja huoneen-kaluista. Minun pyssyt ja koiratkin — kaikki mäni sen tulimmaiseen tuhkaan.[1] Ihmiset olivat kaikki kirkossa, ja ne pari vaimolliset henket, jotka hätä-päisin peäsivätten tulen leimauksesta, eivät olleet hyvät mitään pelastamaan alimmaisestakan salvoksesta, satikka ylimmäisestä, kussa minä asuskelin.
Minä en tässä puhuk vahinkostani rahallisessa tarkoituksessa, eikä myöskään kirjallisessa, sillä sitä ei arvak toinen kuitenkaan. — Ainoasti mitä Otavaan kuuluu, niin paloi tässä kaikki hänen tarpeitansa, joista oli moalattuitakin kuvia kolmalta toista kymmentä tuhatta kappaletta, joihen moaluuttamisessa oli ollut mullen työtä kahen vuuen.
Siinämä seisoin tyhjän käsin, ja seisoisin vielä nytkin, ellei oisi auttanut Jumala, ajan kunkin katkaisunna. Nämät vahinkot seisahtivat minua, voan eivät kuitenkaan olleet hyvät pois-luovuttoo minua, näistä kielen-harjoituksista. Huovaahan variskin vastatuuleen! mies voittaa vahinkonsa. Sillä eivät minuakaan vastukset voittaneet; minä voitin vastuksia.
Minä olin näissä vehkeissä ei ainoastaan kuluttanut rahani, ja mänettänyt aikani; mutta olin myös velkauntunut siinä toivossa, soavani, kirjoin ulosannettua, tarpehekseni, sekä velkoin maksamiseksi että Toisenkin Osan lunastamiseksi. Tyhjäksi kävi tämä toivoni, ja aikomukseini hajoisivat kuin akanat tuuleen. Työtä ja tointa ei minussa puuttuna, ainoasti varoa — uusiin kustannoksiin. Jos oisin mistä soanut kirjan-kustentajata, eli jos josta kusta oisin soanut rahoja lainataksein, tähän tarpeisehen, niin asia oisi ollut välleen autettu. Mutta tätä ei ollut minun toivoamistakaan, koska nekin joilla oli multa soamista, eivät nyt antaneet aikoakaan, tämän onnettoman palon tähen, voan kilvoittain kiistelivät valmista tahtomaan, kuhik luulessaan soavasek ennakon. Mitkä mulla oli ystäviä ja tuttuja, olivatten jo ennen minua rahoittaneet. Nekin oli varattomia enin osaltaan, ja tarvihtivat ite omansa, enkä nyt ollut hyvä heitäkään suorittamaan. Monikin joka oli ollut ystävänä olevoinaan, muuttui vaarassa tois-karvaiseksi. Niiinpä sanotaankin: "autuasta hyvään aikaan siunataan; vaivasta pahaan aikaan kirotaan".
Minä kirjutin sinne tänne, sekä Suomeen että muuannek, tästä ahistuksestain, soahaksein kirjankustentajata; mutta ei yksikään siihen ruvena. Jos oisi ollut puhe muka viinan-kaupasta eli ostosta ketu-nahkoin, tahi muusta seittysestä. Silloin oisi ehkä löytynyt rahoja vähä kullaik; mutta Suomalaisiin kirjoin, ei ollut yhönkään heijän uskaltamista.
Näissä muka neuoissa, ja huoleessain omasta henkestäin, mäni toas kaksi aastaikoa minulta hukkaan, ja olen sillä välillä tuskin voinut vältteä maksun-luopumusta (cession); jota monikin minun siassa oisi tehnyt, mielelläänkin — lailisella perustoksella. Mutta tällä tavattomalla tavalla en tahtona muitakaan saattaa vahinkoon, satikka tuttavia ja heitä jotka ovat kehoittaneet kielen harjoittamistamme.
Viimeisellä sain minä tok' nuoren Muona-Kauppiaan tässä Tukhulmissa auttamaan minua näissä aikeissa, rahan-lainuulla, josta minun tuloo häntä ei ainoastaan kiittee, sekä omasta puolestain että Peälletarjojoihen, mutta myöskin kunnioittoo, koska hään, joka oli ihko Ruohtalainen, otti sitä tehäkseen, jota ei yksikään Suomalainen oisi tehnyt, voitoksi kielellemme.[2] Herra And. Gust. Enblomin rahan-tarjoolla olen minä toas ruenut työskentelemään näissä kielen kokeissa; ilman hänetäk oisitten outtaneet, tiesi hänet — miten kauan.
Niitä tauluja ja soitto-lehtiä, ensimmäiseen Osaan, jotka paloivat multa, olen jo uuestaan toimittanut; mutta kuvat en ouk vielä siittenkään soanut valmiiksi. Heihin voaitaan ei ainoastaan rahoa, mutta myös aikoakin, ellen toisella moaluuttaisin heijät, jolloin maksaisivat, ainoasti moaluuttamisen-palkassa, vähinnik 1,000 Riksiä Pankossa (luettu 4 killinkiä kappaleesta); kuitenkin lupaan minä heitäkin aikoamyöten toimittoo, sillä eholla, että otatten nyt kirjan, siltään; muuten minä en soatak sitä luvata.[3]