"Noh, pitäiskös meillä siitten olla kahta kieltä kirjoissamme?" kuulen minä kohta jonkun kysyvän.
Ei kahta kieltä, voan kielen-piiroksia soattaa olla vaikka miten monta! "Eihään Ruohtalaisillakaan ouk kirjoissansa muuta kuin yksi kielen-piiros!" Vai ei! Eikös heijänki Roamattu ou kirjutettu yhellä eri- ja vanhalla kielenpiiroksella, jota ei käytetäk eneän missään; ja eikös heijän Laissakin nouatetak yhtä vielä vanhempata ja erinomaista puheen-piirosta, joka perustaiksen sillä kirjoitustavalla, jota tavataan heijän vanhoissa moakunnan-Lakiloissa (Prowince-Lagar). Jos tarkasti tutkistelemme, niin kullakin kirja-toimittajalla, eli kullakin ihmisellä, ikeän kuin kullakin ajalla, löytyy aina yksi vissi oma puheen-piiros, joka eroittaa heitä muista, ehkä tämä eroitus usseemmittain on niin vähäinen, ettei sitä jokainen selitäk. Mutta yksi eri piiros puheessamme, on ainakin yksi eri piiros ajatuksillemme, koska ajatukset piirutetaan puheella. Niin erinnäiset kuin ajatukset ovat, niin erinnäiset saattaa myös olla puheen-piirokset; mutta ajatukset ovat monellaiset, seneistä täytyy myös puheen-piiroksien olla monellaisia. Tästä seuraa, kuta enemp' meillä löytyy näitä puheen-piiroksia, sitä keviämpi ja huokiampi meillä on myöskin toimittoo ajatuksiamme. Meijän ei seneistä pie kaisea, mutta nopeemmin tavoittoo monta puheen-piirosta meijän kielessämme, sillä hyö teköövät sitä viljakkaammaksi ja rikkahammaksi toimittamaan ajatuksiamme. Nyt on kukin puhe-murrekkiin ainoasti yksi iso erinnäinen piiros meiän Suomalaisesta puheesta, kussa löytyy kussakin monta erinnäistä pienempätä piirosta. Mitäs siitten vihoitatten ja pois-eroitatten näitä erinnäisiä peä-piiroksia, jotka löytyy meijän kielessämme, ja jotka teköövät sitä suloisemmaksi ja hetelmällisemmäksi?
Minun oatos on sen-eistä, että meillä Suomalaisilla on yksi kieli (sillä myö ymmärrämme hyvin kyllä toisiamme, ehkä meitä eroitetaan puheessamme) joka osoittaiksen, ja jota jaetaan, vissiin puheen-piiroksiin, ikeän kuin meillä on yksi moa jota jaetaan vissiin moa-kuntiin ja hippa-kuntiin. Koska nyt Turunmoa on niin hyvin Suomenmoata kuin Pohjanmoa, ja Savolainen niin selvä Suomalainen kuin Hämäläinen, niin on myös heijän puheen-murretkin selvee Suomen puhetta, ehkä heitä eroitetaan toisistaan, monessa paikoin. Mikä oikeus meillä on että koroittoo yhtä puheen-murretta kirja-kieleksemme ja alentoo kaikkia muita? Onhaan kaikilla Suomalaisilla yhtälaiset oikeuet ja vapauet kansallisessa elämässä, minkätähen siis heillä ei oisik sitä opillisessakin? Eli minkä perustuksella ei oisi oikeutta jokaisella toimittoo puhettansa sekä suullisesti että kirjallisesti?
Ne jotka aina hokkii sitä, että ainoastaan yksi puheen-murreh pitää kohoittoo kirjan-kieleksi, ovat semmoiset, jotka kansallisessakin elämässä tahtoovat koroittoo yhtä kansan-seätyä vallan peälle, ja tehä ne toiset hänen alimmaisiksi; eli jotka soisivat ite kapua ylimmäiseen nokkaan, että sieltä moahan-sysäisivät muita, alimmaiseen.
Turun ja Hämeen puheet ovat jo niin kauan pöyhistelleet meijän kirjoissamme, että oisi aikoa jos toisetkin heissä näkyisi.[74] Minä olen nyt ottanut Savon puhetta koetteeksi — ottakoon toiset toisia. Ei myö siitä piek riitauntuman eli vihoittoo toisiamme, jos myö kukiin harjoittamme omoo puhettamme. — Suomeahan se on kaikki! Minä luulen että se puheen-murre on paras, kussa Suomen Kielitär (Språkgudinnan) löytyy omassa peri-puhtauvessaan ja täyellisemmässä äväriäisyyessään; ja uskon että tämä murrek viimen voittaa kaikkia muita omalla viljallisuuellaan; voan ei sillä, että se polkee ja painaa toisia alasek, mutta että se on ensimmäinen heijän joukossa kauneuestaan ja voimallisuuestaan — ei millään muulla. Eli yksi puheen-murre soattaan piteä paremmassa arvossa kuin toinen, ikään kuin yksi ihminen kahotaan paremmaksi kuin toinen — ei hänen nimestään, eikä hänen ijästään, mutta hänen kunnollisuuestaan. Sillä kunnnollisuus tuottaa kunniallisuutta, voan ei aina kunniallisuus, kunnollisuutta.
Nyt minä uskon että Savon puhe, eli se puhe kuin hoastetaan Savossa (liioitenkin pohjoisemmassa peässä) yhessä osassa Pohjanmoalla, ja paikka-paikoin Karjalassakin, on se selvin ja somin Suomen puhe. Mutta niinkuin jokainen kielen-murre sisällänsä suljee monta erinnäisiä ja pienämpiä puheen-murteita ja puheen-piiroksia; niin löytyy myös tässä Savolaisessa kielessä monta erinnäistä puhetta. Sama oikeus kuin niillä isoimmilla puheen-murteilla on, sama oikeus on myös niillä pienemmillä. Kukiin piiros on otollinen ja sopiva kirjaamme, joka on luonnollinen puheessamme. Minä omistan sen eistä heitä kaikki kirjankieleksemme. Nyt vastataan mulle toas: "kirjankieli pitäis olla yksi!" (Aivan niin, yksi kieli mutta monta mutkoo!) — "ja hänessä ei pie olla sanan-paulat erilläiset; vaan yhtäläiset." Yhtäläiset ne ovat kielemme muka, vaikka ovat erilläiset keskenänsä. Se ei ouk seneistä mikään sopimattomuus (inkonsequens) kielessämme, jos yhtä asiata toimitetaan kahella sanalla, tahi yksi sana kirjutetaan kahella tavalla. Mutta se sotii kielemme vastaan, että kirjuttaa toisella tavalla kuin puhutaan, tahi puhua toisella tavalla kuin hoastetaan.
Se on moni joka tahtoo sulkea kielemme vissiin piiroksiin, ja kiinittää häntä, ikeän kuin vankia, vissiin kahleisiin, eli niin kuin sanoovat "käsittee häntä vissiin lakiin" (reglor) mutta se on yhtä tihuvata työtä, kuin että kiinittää meijän ajatuksiamme vissiin piiroksiin.[75] Niin kauan kuin kumpainenkin heistä on elävänä, niin niillä on myös elävän luonto, nimittäin että kasvaa ja katoa (muuttua) ehkä se tapahtuu varsin verkaisillaan. Se on aivon tästä paisumisesta (jolla se muuttaa ja levittää vanhoja piiroksiaan) ja katoamisesta (jolla se toas heitteä heitä hävitökseen) josta häntä tunnetaan eläväksi ja henkelliseksi, ja josta se tuloo soveliaksi toimittamaan yhtä elävätä ajatusta, ja yhtä henkellistä ymmärrystä. Minäkin olen tässä Otavassain muuttanut monta voajoo, meijän Suomalaisessa puheessamme, yli heijän vanhoja rajojaan ja teroittanut ehkä monen uuen seipään. — Eihään se lie luettu mullen kielen-murhamiseksi tahi sortamiseksi, mikä on tehty hänen lisännökseksi ja enentämiseksi? Kahtokaamme heitä, jotka paljon ovat vaivaanneet aivoansa, asettamaan vissiä piiroksia heijän kielellensä, joihenka ylitten hyö eivät häntä laskisi: ja jotka poiskitkeävät hänestä yhen sanan, ja kasteloovat toista hyvin; ja jotka panoovat ikeän kuin aitoa joka puheensa ympärille, jota kieli kasvattaa heijän koali-moassansa! Eikös heijän täyvyk vuosittain korjata aitoansa, ja kitkee kieltänsä, ja vuosittain kuitenkin valittoo, ettei se tule heiltä kyllä kitketyksi eikä korjatuksi? Se joka tahtoo poispoimita ne huonommat ja pienemmät jyvät aitastansa, niin kyllä sillä on poimimista! Ja sitä myöten kuin hään poimii, niin viljat vähennöö hinkalosta. Ja se joka toas tahtoo panna aitoa kullenkin orraalle, laiho-halmeessansa, niin kyllä sillä on panemista, ellei hään yhellä aijalla turvoo koko halmettansa. Jos tahomme kieltämme kitkee, niin kitkekkämme pois hänestä tätä vierasta poroa, ja puhistakaamme sitä — ei sillä, että seuloamme pois jyviä, mutta ruumenia ja akanoita, jotka ovat heihin tarttuneet. Ja jos toas tahomme piiroksella suljeta meijän kielemme, niin olkoon se semmoinen, että se sisällänsä suljee kaikki meijän puheen-murteet ja mutkat.
Toiset toas, jotka sanoovat: "meijän pitä harjoittoo yhtä puheen-murretta kirjan-kieleksi;[76] voan mitkä sanat hänessä puuttuu, pitäis meijän lainata niistä toisista kielen-murteista!" Siinä syntyis toas riita — ensin, mikä murre harjoittoo pitäis, ja siitten, mitkä sanat lainata pitäis. Syntyisi siinä toas lainamista ja poimemista. Sillä jos verroitaan siihen entiseen vertaukseen, jyvän hinkalosta, niin yksi poimisi yhtä, toinen toista, ehtiissään kukiin niitä suurempia ja parraaimpia jyviä; eivätkä saisi sitä siittenkään kyllä poimetuksi. Siitä tulisi sama tarina kuin äsken; mutta kun toanon poimittiin jyviä pois aitastamme, niin nyt poimittaisiin heitä yhestä hinkalosta toiseen. Ei semmoiset neuot maksak mitään! Ei ouk vielä yhtään kieltä tehty konstin jälkeen, ellei se ouk tehty ilman konstitak. Minun meininki on, että kieli on yksi ja yhteinen, mutta puheet ovat monellaiset ja erinnäiset.[77]
Tämä olkoon sanottu kielestämme ja puheen-murteistamme; nyt tuloo myös jotaik sanottavaksi kielen-kirjuttamisestamme.
Niin kuin olen uskaltanut ottoo yhtä toista Suomea kirjuttaaksein, kuin on ennen kirjutetu, niin olen myös uskaltannut kirjuttoo sitä toisella tavalla, kuin on muulloin kirjutettuna. Sillä jos ensin tutkimme mitenkä meijän vanhat ovat muinoin sitä kirjuttaneet, niin jokainen jo löytää heijän kirjoituksissaan suuria puutteita ja virheitä; ja jos siitten tutkimme mitenkä tätä kirjutetaan meijän ajalla niin löyämme vielä meissäkin paljon viheliäisyyttä. Mutta se on harva ehkä, joka havaihtee omia puutoksiamme; siihen voaitaan, että osaisimmo ikeän kuin käyä eiten meijän aikojamme, selittääksemme näihen aikoin vikoja. Ne jotka kaikissa seuraavat aikaansa, hyö seuraavat häntä myös puutoksissaan. Minun oatos on, että kirjutoksen pitäis olla kielemme mukaan, voan ei kielemme kirjutoksen mukaan; tahi että meijän pitä kirjoissamme nouattoo meijän kielen puhemista (uttal) niin paljon kuin suinnik on mahollinen. Jos puhuminen on monellainen, niin olkoon myös kirjuttaminen monellainen: sillä ei meijän puheemme siitä sorruk jos yksi sana kirjutetaan kahella tavalla, ikeän kuin ei kielemme menety siitä, jos yksi asia kahella tavalla puhutaan. Eikä se ouk sopimattomuuteksi (inkonsequens) eikä hämmennökseksi (förwirring) jos meillä oisi monellaiset kirjoitus-tavat; kielen-rikkauteksi myö sitä mainittaisimme. Sillä hämmennös (ajatuksissamme ja sanoissamme, s.o. kielessämme) ei synnyk millonkaan monesta ja erinnäisistä kielen-mutkista, mutta harvoista ja yhtäläisistä. Sen eistä kuin muut kielentoimittajat (Grammatici, Linguister) kirjuttaavat monta lakia (Reglor, Lagar) mitenkä Suomenkieli pitäis oikeen kirjutettaman, ja siitten mitenkä häntä pitäis oikeen puhuman, ja kunkin Lain nojan asettaavat monta ojennusta ja erkausta (undantag) eikä siittenkään soa kaikkia oikeen sopimaan ja luonistumaan, voan juuttuuvat vihtoin omiin kieli-pauloin — niin minä ainoastaan asetan yhen lain: "kirjuta niin kuin puhutaan! ja puhu niin kuin hoastetaan!" Tätä lakia minä tahon myös seurata, enkä minä siitä vajenek, ennen kuin näytetään minullen yhtä toista parempata. Että seneistä enemmin hoastoo tästä asiasta on sopimatoin, ennen kuin ensin tarkemmin tutkistelemme meijän puhettamme. Mutta tämä olkoon ainoasti sanottu Suomalaisista sanoista! Pahemp on sovittamaan vieraita sanoja meijän kieleemme. Minä olen kyllä koettellut että vältteä heitä, niin paljon kuin on ollut mahollinen, ja olen poisheittänyt monta näitä juoksu-sanoja, mutta niitä on monta siitennik joihen ei käy heittäminen, niin kun e.m. kaikki nimet ja nimi-sanat. Minä tunnustan etten minä ole ollut missään niin pahassa pulassa, kuin näihen vierain nimien kanssa (joihen joukossa omainkin on luettava) mitenkä heijät pitännöön Suomeksi kirjuttoo. Sillä kirjutanko minä heitä, niin kuin heitä kirjutetaan muissa kielissä, niin eivät Suomalaiset soatak heitä lukea, eivätkä taivuk kielemme mukana, voan seisoovat siinä kuin muut kapeet; ja kirjutanko minä heitä toas meijän puheemme myöten, niin muuttuuvat niin tunnettomiksi, ettei ykskään vieralainen (fremling) heitä selitäk, tuskin myö ite, liioitten vississä sanan-taivutoksissa. Muissa kielissä niin nimet jeävät melkeen muuttumatak, koska asian laita toimitetaan apu-sanoilla, niin kuin lisätys-sanoilla (adverbia) yhistys-sanoilla (konjunktioner) esi-sanoilla (prepositioner) m.m. Mutta koska meijän kielessämme kaikkia toimitetaan sanantaivutoksilla (genom deklinations-former) tahi sanan-loukkailla (genom kasus), niin täytyy meijän näitäkin sanoja taivutella, jos mielimme heitä ymmärteä. Mutta siitä muuttuuvat jo sanatkin. Että toas kirjuttaa nämät Suomalaiset taivutokset tahi liitto-sanat (partik. enklitika, suffixer) erillä kirjoitus-nenillä (med serskild stil), että sillä heitä eroittoo, oisi ehkä selvin; mutta sillä syntyy niin suurta vastusta kirjuttamisessa ja painamisessa, ettei siitäkään ouk mitään apua, ja näyttää varsin ouvollen, kuin yhessä sanassa tavataan e.m. toinen puoli Ruohtia, toinen puoli Suomea. Minä olen aatellut asian näin, että näitä vieraita sanoja jaetaan kahteen loatuun: yhteen loatuun luetaan kaikki ne sanat, jotka ovat jo ikään kuin suomennoitetut (fenniciserade) tahi jotka ovat jo mukaistunneet (lämpat sig) meijän kieleemme; siihen luetaan e.m. suurin osa ristimä-nimiä, m.m. (e.m. Poavo, Pentti, m.m.) joita käytetään varsin niin kuin peri-suomalaisia sanoja. Toiseen loatuun kuuluu kaikki äkkinäiset tieto-nimet, suku-nimet ja moa-nimet, m.m. (e.m. magnét, Copernicus, Frankriiki) heitä kirjutamme varsin muuttumattomasti, heijän omalla vieraalla tavallaan, ainoasti sen lopulla liitetyn Suomalaisen taivutoksen on muutoksen alainen; ja se on sillä, kuin myö sovitamme heitä Suomalaiseenkin puheeseen. Että jotenkin toimittoo moamiehillemme mitenkä hyö ovat luettavat, oummo jollon-kullon into- ja paino-merkkilöillä (accent-tecken) tätä osottaneet; mutta tässäkin olemme kohtanneet vastuksia, sillä löytyy moni kirjotus-nenä kussa ei löyvyk tällaista merkkiä kiini-juotettunna e.m. y, ä, ö. Yksi toinen vastuus on myös kohtanut meitä siinä, että on varsin mahotoin asettaa yhtä vissiä väli-rajoa näihen molemmien sanoin-loatuin välillen, sillä moniat sanat taijetaan luettoo niin hyvin yhteen kuin toiseenkin loatuun, ja taijetaan kirjuttoo sekä yhellä että toisella tavalla, sitä myöten kuin tahomme enemmin tahi vähemmin tehä heitä Suomalaisiksi. Tästä syntyy kahtalaisuus (dubbelhet) meijän kirjuttamisessamme; voan ei sopimattomuus. Mutta koska emme ouk välttäneet sitä omassa kielessämme, niin mitäs siitten kajoomme tätä näissä vieraissa sanoisamme, kirjutetaanhan heitä molemmis muissakin kielissä.[78]