Tämmoiset ovat minun oatokset meijän kielestämme ja hänen kirjuttamisestaan.[79] Nyt minä tahon myös puhua jota-kuta omasta puheestain ja kirjutoksistain. Minä tunnustin jo heti alussa, etten minäkään ole varsin selvä Suomalainen, sillä ei yksikään taijak tehä ihtesäk paremmaksi kuin hään on. Minä olen syntynyt ja ylöskasvatettu Ruohtalaisessa kielessä,[80] niin kuin on jo mainittu; ja olen vasta siitten harjoittanut oppiaksein tätä Suomalaista puhetta. Minä en taija seneistä, enkä tahokkaan asettaa minun puheini esimerkiksi muillen — ainoastaan koetteeksi. Halu mulla aina on ollut hyvä, mutta voimain on tähän asti ollut minussa varsin puuttuva;[81] senpä tautta on minun paljon täyttynyt työskennellä ja tuskantua tämän huonon voiman kanssa, joka nyt ehkä jo antaapi mullen puohtinsa. Minä olen tarkoittanut oppia tätä Suomenkieltä ei kirjoistamme,[82] eikä joka miehen suusta, (sillä moni ryvettelöö sitä myös suussaankin) mutta vanhoista Runoistamme, sekä painetuista että painamattomista, voan erinomattain vanhoin ijällisten puheesta, kussa olen tavannut toista henkitärtä, kuin tässä kansan nykyisessä, joka-päivällisessä lausunnoksessa. Niinkuin on jo ennen sanottu, niin olemma erinomattain tarkoittanut Savon Suomea, jota puhutaan muutenkin monella tavalla. On myös mahollinen, että jollon kullon joku sana muistakin puheen-murteista on tullut näihen sekkaan; sillä siinä pieni pisteleiksen, kussa suuri keänteleiksen. Ja koska minä ei ainoasti suullisesti, mutta myös kirjallisesti, olen näinnä viimäisinnä vuosinna paljon tottunut kuulla näihen Norin rajoilla asuvien Suomalaisten puhein (joka on selvää Savon Suomea, ehkä hänessä tavataan muutamia erinomasuita, egenheter) niin saattaa olla mahollinen että minun Suomalainen puheini maistaa vähä heijänkin kielestä, liioiten koska minä kolmatta vuotta pitelin kaks heijän poikoa luonnain heitä kouluttaaksein. Tästä seuraa jott'en varsin taija sanoa, kirjuttanein juuri paksua Savon Suomea; kuitenkin en luule sitä varsin veteläks'kään. Minä olen jo ennen nimittänyt syyn minkätehän minä nouan tätä Savolaisten puhetta, nimittäin hänen puhtautensa, hänen kauneutensa,[83] ja hänen rikkautensa suhten; sillä se on mesimarja meijän kielessämme, joka sitä kypsyttää ja hetelmoittaa, ja jonka kukissa Suomen Runojat ovat säilyttänneet meillen mieli-juohtumisiansa. Moni on luullut, että minä olen tehnyt tätä ainoasti oma- tahi koti-rakkauesta; mutta minä olen jo ilmoittanut, että olen Uuellamoalla syntynyt, ja ylöskasvanut Ruohtalaisessa kielessä; ja että se on ainoasti sillä mieli-tunnolla, että tämä puhe on muita puhtahampi, kuin minä olen siihen mieltynyt. Sillä kuin Turun ja Pohjanmoan puheenmurret, Suomenniemen etelässä ja lue peässä, ovat heijän Ruohtalaisesta noapuruksesta tulleet tärviöllen[84] — ei sillä ainoastaan että ovat ottaneet hyväksi monta näitä yksinäisiä vieraita sanoja, mutta noutaavat kokonaisia outoja sanantapoja (konstruktioner) — niin on Karjalan ja Aunuksen kielet, Suomen itäpohjoisessa peässä, joutuneet pilallen Venäjänkielen soapuvilla. Ainoasti Savon ja Hämeen puheet ovat pysyneet peripuhtautessaan. Mutta jos kahotaan mikä on heistä kauniin ja rikkahin luonnostaan, miten heikoksi eikös Hämäleisten puhe keännyy? Ei siinä kyllä, että heillä puuttuu koko tämä runomuksen sulollisuus, joka teköö kielet henkellisiksi (sillä heijän kieli ei taivuk Runoihin, ikeän kuin heijän mieli ei ouk ollut karaistettu tällaisiin mieli-tarkoituksiin); mutta heillä puuttuu myös monta-monuista sanantaivutosta ja taipumista (deklin. och konjung. former) jotka nyt ainoasti tavataan Savon puheessa, ja jotka toistaavat meijän kielen vanhoa äväriäisyyttä. Jos siihen vielä pannaan se iso joukko omia sanoja, jotka löytyy Savon kielessä, ja jotka teköö sitä muita viljakkaammaksi, niin tämä paisuu, toiset painuu; vielä liioiten jos muistuttelemme, ettei mikään Suomalaisista puheen-murteista ouk niin paljon ympärin levitetty kuin tämä Savon puhe. Sillä sitä puhutaan ei ainoasti Savossa ja pohjois'peässä Hämeessä, mutta suurimmassa osassa Pohjanmoata ja Karjalassa (pikkuisella ehkä eroituksella); sitä puhutaan Dálan, Helsingin, Gestríkin, Ångermannin, Vermlannin ja Norin Suomalais-mehissä, niin myös Norin ja Ruohtin lapissa, aina Rutjanmeren rannoillen, niin sielä asuvilta Suomalaisilta ja Lappalaisilta. Niin ikeän puhutaan tätä Savon Suomea aina Pietarin takoo, tuolla puolla Gatshinan, koko Inkerinmoassa, niin myös niiltä Tvérin, Smolenskin, Gorodnon ja Pleskovin moakunnissa asuvilta Suomalaisilta, eli Karjalaisilta (kuin heitä sielä kuhutaan). Niin että taijammo sanoa jotta kolm' neljettä osoo Suomalaisista kansoista nouattaa Savon puheen murretta.
Että paremmin selittee missä ja mitenkä Savon suome erotaksen muista puheista, niin oisi ollut ehkä tarpeellinen, kirjuttoo teillen yhen johtauksen tahi selityksen, hänen olosta ja luonnostaan; mutta kosk'ei tilaisuus annak sitä myöten tällä kertoo, niin olen minä jo eiltäpäin lähättänyt teillen Väinämöiset, että sillä totuuttoo teitä tähän puheesen, johon jo ennen oletten monesti tullut johtatetuiksi, näissä vanhoissa Runoissamme; niinikkään oisi ollut tarpeellinen, että jo tässä ensimmäisessä Osassa, selittee niitä kuvia, jotka tässä annetaan teillen, ja joilla tarkoitetaan tarkempata tiiustusta meijän voatteen-parista, koti-tavoista, m.m. mutta koska tämä kirja on jo muutennik liian paisunut, niin täytyy minun ylös-lykätä tätä toiseksi kerraksi.
Että selvällä toistuksella johtattaa kaikkia meijän puheitamme, (erinomattain tarinallisissa, i historiska, ja vanhanaikuisissa asioissa) olemme löytäneet tarpeelliseksi, että tarkasti ja vilpittömästi nimittää ja ilmoittoo niitä kirjoja, ja niitä paikkoja, kusta olemme heitä käsittäneet, että sillä antaisimmo lukijalle tilaisuutta tarkemmin tutkistella meijän sanojamme, ja oikoja heitä, jos oisimmo jossa-kussa erehtynnä.
Tässä lopetan minä tätä pitkeä esipuhettaini, ja tahon vielä teitä vakuuttoo: elkätä kerskata ja kitistä tästä kirjastaini! Elkeäte moittia ja soimata, ennen kuin oletten kaikkia lävitten lukenneet! Elkeätte olke luulon-alaisia ja epä-uskoisia! Elkeeten jo eiltäpäin ruveta mullen eripuraisiksi ja salavihaisiksi! Minä minä tarvisin tästä teitä varoittoo, ellei pahennusta moailmassa ussein viritettäisik vastukseksi hyvillen aikomuksillen. Minun ainua aikomus, ja minun peätarkottamus on ollut meijän kielen-harjoittaminen ja mielen-valaistaminen. Jos luetaan rikoksi tämä rakkaus äitinkieleemme, niin olen juuri rikoksen alainen; jos tahotaan keäntää pahaksi, niin ne kaikkiin tyynimmätkin sanat ja viattomat puheet saattaan tehä luulon ja kanteen alaksi. Sillä — kyllä Susi syytä soapi, Lammas-lauman roatellessa.
Se on jo tapahtunut tällen kirjallen, jota en tiiä ennen millonkaan tapahtunneen, nimittäin että se jo ennen syntyänsä on tullut luulon ja kanteen alaksi, mitenkähän siitten käynöön synnyttyänsä.[85]
Suomenmiehet, jos teissä löytyy jokuu, joka tuntoo syvämmässänne yhen liikutoksen, yhen lämpeyen tahi rakkauen kielenne ja moatanne kohta (ja heitä löytyy ehkä monta) niin kohtakaatte hyvyyvällänne näitä ensimmäisiä kokeita, joilla tarkoitetaan meijän kielen ja kansan kunniata, ja elkee siitä närkästyä jos alussa ovat puutteen ja virhen alaisia. Se on mahotoin yhellä eli kahella aikoin soaha jota-kuta varsinaista; mutta toisten avulla, muihen auttamisella, se keäntyisi keviäksi. Minä olen tässä näyttänyt teillen, ettei ouk kielessämme puutosta, eikä myös mielessämme. Mutta jos mitä puuttuu, niin se on teijän suosio ja hyvätahtonne joka toistais, ettei ouk vielä lähestynyt aika, meijän kielen ylös-koroittamiseksi. Seneistä, jos kahotte tätä kirjoa soveliaksi, jos soisitten ettei kaikki seisauttuis tähän ensimmäiseen koitteesehen, niin ois teillä tilaisuutta osottoo tätä suosiotanne — ehk'ei tätä aina teillen tarjoitak. Sentähen jos löytyisi yksi Suomalainen, tällä tahi toisella puolla meren, jolla oisi vara ja halu, raha-neuoillansa, auttamaan näitä kokeita, niin tahon minä omasta puolestain tarjoa sitä vähee mitä mulla on taitoa ja tietoa, työskentellemisessä Suomalaisia huvituksia. Hukutammehan myö usseen rahammo, ja mänetämme aikamme muihin jouttaviin huvituksiin; eiköshään oisik teillä jotaik jälellä oman kunnianne vraksi, kielenne hyväksi? Minä olen jo uskaltanut vähät voimani ja varani, eikös tok toinenkin jotaik uskaltaisi? Ilman sitä, niin ei ouk toivomistakaan hakeaksemme tätä yhteistä parasta, tätä henkellistä viisautta, tätä mielen-valaistusta ja tapoin-parannusta, joka meitä onnistais ja omistais jumalallisuuellen, ja joka koroittais meitä ihmisyytessä ylitten niitä kansoja, joita ei paljon eroitetak luontokappaleista.
Tässä tarkoituksessa olen minä tämän kirjan aloittanut, tällä tarkoituksella tahon minä häntä myös lopettoo. Moamiesten paras, kansan ja kielen kunnia, yhteinen mielenvalaistus on ollut minun aikomukseni! Mutta jos ei päivä ole vielä lähästynyt tähän meijän mielen ja kielen koroittamiseen, jos Suomalaisten ikäpäivin täytyy olla Ruohtalaisten eli muihen muukalaisten puheen-orjuutessa — niin olkoon se Jumalan tahto, voan ei ihmisten! Mutta ketä tuuloo sitä syytetteväksi — ellei ihtennä? Suomalaiset, teijän haltuhun on kielemme annettu, ylösharjotettu teijän mielen valaistukseltanne — voaitaan tätä teiltä takaisin; olemmeko käyttäneet sitä niin kuin meijän pitäis, niin kuin yks lahja anettu meillen Jumalalta? Muut kansat harjoittaavat, korjoavat ja kunnioittaavat puhettansa; mutta myö poljemme ja alenamme — ja vielä valitamme, että asian laita on semmoinen. Kukapa huoli meijän valituksistamme — eiköhään meijän ite pie korjata kielemme, tahi auttaa heitä, jotka tätä toimittaa; eli outatteko että Ruohtalaiset pitää sen meillen tekämän — kyllähän siitten syntyy outtamista! Minä olen jo peän aloittanut — tarttukee miehet köyteen!
Eli jos vielä tahotten ylpeillä näillä vierailla ryysyillä, jos nämät muukalaiset puheet aina juoksutteloo teitä ja hulluutteloo, niin aikomukseini on yksi tyhjä yritys, joka toas vaikenee, kuitenkin en oisik tehnyt työtäini varsin hukkaan, jos oisin ainoasti muutaman ies poveen sytyttänyt tätä rakkautta omaan puheesen, jos oisin säilyttänyt tämän tulen sammuamasta jokaisen syämmestä, ja kätkenyt yhen kipunan valaistukseksi ja mänestymiseksi tuleviin aikoin. Olkoon hyö onnellisemmat ja Suomalaisillen lykyllisemmät, ja muistakoot silloin, niinnä kulunneina vuosinna monen olleen, joka oatoksissaan on maistanut tätä suloisuutta, koska ei ollut suotu tuntea sitä totuuessaan.
Annettu Tukhulmissa Joulukuun 30:nä päivänä vuonna 1828.
Carl Ax. Gottlund.