TOIVOTUS
Oli muinon Suomenmuakin
Maita muita muhkiampi,
Koska Vanha Väinämöinen
Jännitteli jouhiansa,
Sormet soitollen sovitti,
Hyppisensä hypytteli.
Moni miesikin mokoma
Otti soiton sormillensa,
Kanteletta kahmaloonsa;
Oisi soittanut somasti,
Kaunihisti kaikuttannut;
Mutt' ej käynyt, eikä kyennyt,
Kourat kovat ja kompelot,
Ei tainnut tuohon taipua,
Tähän työhön työnätellä.
Moni nuori Neitonenkin,
Moni kaunis kasvoistansa,
Pyysi kalun kahtellakseen,
Pyysi koneet koitellakseen;
Oisi suonet suostutellut,
Kultakielet kuiskutellut;
Mutt' oil hoikat ja hoperot,
Sormet niinkuin soittajatkin.
Ukkopa suuttua suhahti:
"Mänkee poisi piika-lapset,
Vaimontaimet taaksemmaksi!
ltemä rupian Runoillen,
Omin sormin soittamahan;
Laskenmahan omat Laulut."
Ite Vanha Väinämöinen
Otti käyrän kätehensä,
Kopaat omahan kopraan;
Kahteloovi, kiäntelöövi,
Sanoipa: "mokoma konna!
Eikös sinuun kynnet käynek,
Pystyne nämät näpit?
Mielisin minä sinua
Soitella sormin nenillä,
Hyrryyttää juuri hyvästi."
Siitten Ukko Väinämöinen
Istuiksen niemen nenään,
Soitti ruojuista rojua,
Kalan-luista kanteletta.
Siihen soivat Siian suonet,
Varsan jouhet vastatuksin;
Jotta raikui rahka-soilla,
Kajahti kovaan kallioon.
Kuin hään soitti, honkat huojui;
Honkat huojui, järvet järskyi,
Väinämöisen laulellessa,
Yritessä yhen miehen.
Kuin hän lauloi, vuarat vaipui;
Vuarat vaipui, vuoret voihkui,
Väinämöisen laulellessa,
Soitosta sokian Uron.
Ukko Vanha Väinämöinen
Kuhtui kaikki kuulemaani,
Pojat pohjosta kotoisin,
Lapset loajasta Lapista,
Sankarit Savon salosta,
Hyökin juosten jouvuttiivat;
Kuulemaani, kahtomaani,
Mikä soitti niin somasti,
Kanteletta kapsutteli.
Siipinensä, sulkinensa,
Linnut läksivät lehosta,
Kalat suurilta seliltä
Tulivatkin kuhtumata,
Kuulemaani, kahtomaani,
Mikä soitti niin soreesti,
Kanteletta kalkutteli.