Metän viljat villaisemmat,
Metän karvaiset kapehet
Tulivat tuulen tavalla,
Lemmon lailla lentelivät
Kuulemaani, kahtomaani,
Väinämöisen laulellessa,
Soittoa sokian Pojan.
Kukin kuunteil kurkistellen,
Ällisteliin tähän iloon.
Jänis korvansa kohotti,
Porot kohoitt' sarviansa
Kuuntella tätä suloista,
Huilun piästä huikutosta.
Hirvet hirnui ja hikoili,
Seikehteliin, seisoitteliin!
Karhu kahto kauhiasti
Aholta, aijan raosta:
"Onko tämä Lemmon lyömä,
Lapsen pahan paukotosta?
Tämä on Uron uhomman,
Lumousta Lujan Miehen!"
Tuokin vanha Vein-Emäntä
Ej hän tietän't, eikä tunten't
Vaikk' ois ollut kuormillissa,
Kuin hään ruohoillen rojahti,
Viskaisiin vesikivelle.
Ensin häänkin heinikossa,
Lumpeen ala luikisteliin,
Hiljan hiiskutti vetessä;
Oisi piänsä peittännynnä,
Piiloittannut pitkät hiukset,
Mutt' ej ruasin't, eikä ruven't
[t. ruahtin't; (Juvan puheenmurre)]
Kuulessaan tätä kumua
Veti hään vatsankin vetestä,
Nännet kaikkein nähtäviksi.
Niinpä mahalla makaisi
Veten Eukko, Vein-Emäntä
Oli varsin suovallansa.
Jos hään soitosta sokehtui,
Niin hään mieheen mielusteliin,
Mieleen Vanhan Väinämöisen.
Mitäs lauloi Väinämöinen,
Mitäs soitollans sopotti,
Koska mieltyi Miehein mielet,
Sytytti Piikoin syvämmet?
Sitä lauloi Väinämöinen,
Sitä soitollans selitti,
Johon Luonot luonistuupi,
Sekä Luonot että Luojan;
Luovut että luonottomat.
Ensin rupeisi runomaan
Luomisesta kaiken Luojan,
Kaikkein taivaisten tavoista,
Ilmoitellen ihmisillen
Kuka taivahan takoili,
Ilman kannet kalkutteli.
Sep' oil Seppä Ilmarinen,
Joka tiesi teräksen synnyn,
Jokapa rauvankin rakensi.
Hään toi tulen tullessansa,
Tullessansa muan majoillen.
Johon ahjonsa asetti,
Siihen kiisti kipunansa;
Johonpa paiskaisi pajansa,
Siihen heitti helleynsä;
Taivaast' valkian valotti
Pimiähän Pohjolahan,
Jolla pilvet piiritättiin,
Hämäräitä hätyytättiin
Syömästä Lapin maita,
Suomenmaita suljemasta.
Siitten Ukko Väinämöinen
Lausutteli, lasketteli,
Mikä on Luojassa lujihin,
Kaikkiin vahvin taivahassa:
Se on Rauha ja Rakkaus,
Hyvä Sopu ja Sovinto.
Selitteli, selvitteli,
Sanoi sanoilla sulilla,
Laveasti lausutteli,
Kuka Rakkauen rakensi,
Sovitti hyvän Suosion.
Se oil Luoja luomisessa,
Ite Ilmoinen Jumala;
Joka pani Pojan poveen
Rauhaisuutta, Rakkauutta;
Joka pisti Piian syvämmeen
Helleyttä, Lempeyttä.
Sillä luonot liikutteli,
Sillä mielet mielytteli,
Tyytymääni, taipumaani,
Mikä oil osaksi pantu,
Luottu kuhunkin hyväksi.
Silläpä siitävät sikiät,
Sukukunnat suurennoovat.
Kuulessa tämän sanoman,
Lehmät ammuvat aholla;
Karhut karju kankahaalla,
Soilla Suvetkin uluisi.
Sorsat rupeis soitimellen,
Luuvoilla kalat kutoivat;
Tetri kukers kaiken päivän,
Kuusen latvassa kuhisi.
Kaikki heittiin helleyteen,
Rakkauteen raukeisivat;
Ite ihmiset ihastui.
Naineet niinkuin naimattomat
Saivat tämän nyt samaten,
Tähän tuskaan tuimentuivat;
Nuoret, että varsin vanhat
Tunsivat tätä tulista.
Sepä muutti Miehen mielet,
Teki pojasta urohon;
Urot jälleen lapsellisiks.
Kuin se tyrmäis Tyttölöihin,
Kiini Piioissa piteli,
Ei se kahton't kaunoisia,
Eikä kaihten't kainuisia,
Kuiskutti vähä kutain.
Ensin heittiin helmuksihin,
Helmuksista helmihihin,
Siitä syyhytti syvämmet,
Näpisteli Neitoisia.