Otawa, Osa I / eli Suomalaisia huvituksia

by C. A. Gottlund

Pahuus (last) ilmoittaiksen moailmassa niin monella tavalla, ja pujotteleksen niin monessa puvussa ja piiroksessa, ettei niitä kaikkia ouk hyvä nimittää, kuitenkin olemme tässä jonkun osan heistä toimittanut (70-123). Mutta se on meistä muistettava ettemme milloinkaan ou kuulleet sananlaskuissa mainittavan isommista rikoksista, niin kuin murhasta, myrkyn-juottamisesta, väkivallasta, tulen-polttamisesta, Jumalattomuutesta, valan-pattomuutesta[187] ja muista seittyisistä hirmuisista ja kauheista pahuuksista. Että selittää tätä sillä, että sanoisimme Suomalaisiin ei tunteneen näitä, oisi naurettava. Uskottavampi on että ne kuitenkin olivat harvoin nähtäviä, kosk' eivät joutunneet sanan-tavoiksi; ja että ne vanhat tahallaan kavahtivat lausumisellansa johtattamaan näitä nuortein mieleen, niin kuin hyvät vanhemmat eivät kernaasti puhuk kelvottomista, lasten kuulla.

Minkälaiset meijän vanhoin aatokset lie olleet siitä ruumillisesta kuolemasta, ei selitetä. Ne sanovat että heijän vainoot olivat männyt (rumiinsa puolesta) Tuonelaan[188] tahi Manalaan;[189] ja (henkensä puolesta) Jumalaan tahi taivaiseen. Sillä "että moa omansa perii" (1136), sen hyö tiesivät, josta myös oli arvattava, että henki piti keäntyä henkeksi. Muutamat ovat nykyisinnä aikoina luulleet, että Tuonela piti merkihtemään yhtä kuin Greekkalaisten Hades, tahi yhtä paikkoo kussa kuolleihen sielut (tahi henket) käytettiin, ennen kuin heitä peästettiin ilo-paikoillensa; vaan tämä on meijän mielestämme yksi ereys, sillä Suomalaisilla ei ouk minkään täänkaltaisia puheita kuolleihen menoista ja teoista Tuonelassa;[190] eikä heissä käy nekkään puheet, että kuollein ihmisten varjot vielä kulkoovat perästä kuoleman ympärin moailmata näyttäimässä. Sillä ehkä ei Suomalaiset (meijän tiettyviksi) välittäneet eripaikkoja hyvillen eri pahoillen, niin näyttää kuitenkin kuin oisivat tätä mielessänsä tarkoittanneet, koska sanoivat: "yksi on tie tuonelaan, yksi ikuiseen iloon." Paikat johon panivat kuolleitansa maata, kuhtuivatten runoissansa kylmiksi kartanoiksi ja Kalmistoiksi.[191] Hyö pitivät heitä kuin matkamiehiä, jotka olivat peässeet vuorostansa (1127); kuin väsynneitä, jotka olivat uupuneet uneen (1137), ja joillen oli lepo tarpeellinen (1139).[192]

Olkoon tämä sanottu heijän henkellisestä.

Mitä heijän moallisesta viisauvesta tuloo sanottavaksi, niin ei ouk toivottava että pitäis olla paljon yksissä sananlaskuissa suljettunna. Että heillä oli yksi iso kokemus (erfarenhet, empirisk kunskap), sitä toistaa jokainen näistä sanallaskuista; ja koska kaikki ihmisen tieto ja viisaus on vihtoinkin perustettu meijän kokemuksemme peälle, niin on arvattava, että jos heillä oli iso kokemus, niin heillä myöskin oli iso viisaus. Myö olemme jo nähnyt, että hyö näillä tarkoittivat opetuksia ei ainoastansa heijän yksinäiseen ja kansalliseen elämiseen kuuluvia, mutta läksivät myöskin laveammasti luonnon vaikutuksia tutkistellen. Hyö osottivat, että hyö aivon hyvin tiesivät eroittoo päivän ja kuun vajelluksia, tähtien vajennuksia,[193] seän ja ilman vaihetuksia, tuulen ja myrskyn vaikutuksia, j.n.e. Sanokeepas jos taijatte, oliko se kansa roaka ja valaisematoin, joka tarkoitti mieltänsä sellaisiin asioihin, ja ymmärsi säilyttää heitä jälkimmäisillensä, suljetut lyhykkäisiin sananlaskuin? Missä se kansa, jonka vertaukset tahi vanhimmat kansan-puheet sisällänsä pitää tällaista selkiätä viisautta, sevottamatoin joutavista ja turhista savuista ja loruista, ihmeistä ja valeeista?

Se on merkillistä ettei näistä sanoista ouk ykskään, joka osottais jotakuta vanhanaikuista laillista tahi kansallista elämätä, tahi joka puhuisi josta kusta keskinäisestä liitoksesta tahi yhteytestä, siävyistä ja asetuksista,[194] käskyn-antajoista ja sanan-kuullioista, tahi mitä muuta semmoista, joka toimittais heijän asunneen kansakunnissa, ja nouvattanneen jotakuta hallitusta. Sillä kaikki mitä tässä puhutaan hallituksesta ja kansan siävyistä, on luettava siitä päivästä kuin tulimme yhistetyiksi Ruohtalaisten kanssa. Mutta toisin puolin on yhtä merkillinen, ettei missäkään näissä puhutak yhestä luonnollisesta vallollisuuesta,[195] joka antaapi kullenkin oikeuven että ite vainota vallattomuutta;[196] ja kussa kaikki ihmiset ovat yhtäläiset ja samasta arvosta, niin kuin myös ovatkin jos heiltä nimet, virat ja voatteet poisriisuttaisiin, niin ettei muuta heillen heitettäis, kuin se heissä olevainen luonnollinen voima ja sukkeluus. Sanalla sanottu, näissä sanoissa ei löyvyk sitä elämän laitoo, jonka ensimäinen laki on: "voima väkeväisen, laki huonommaisen", ja toinen: "sillä mitalla kuin oot antana, sillä on sullen annettava".[197] Nämät meijän sananlaskut ovat varsin ilman mitään sellaiseta tarkotukseta seävylliseen tahi vallolliseen elämiseen; vaan kuitenkin niin toimelliset, että ne sopisi niin yhteen kuin toiseenkin elämään.

Heijän aatokset ihmisen suvusta, oli että ihminen on tullut Jumalalta luovuksi hänen mieltänsä myöten, mutta omalla mieli-vallalla ja vallattomuuella tullut kunnottomaksi ja tavattomaksi (16, 98). Ettei Jumala ole luonut meitä pahoiksi, vaan ei kovin hyviksikään, koska se salli meitä alentamaan ihtiämme pahuuteen (17). Että ihmisiä sen eistä harvoin nyt enee tavataan hyviä, mutta usseemmittain pahoja ja kelvottomia (18). Kuitenkin ei ouk ykskään niin varsin paha, eikä toas niin perin hyvä, ettei hänessä löyvyk vähä kummaistakin (452, 54). Että muutoin ihmisten toistukset tässä asiassa (nimittäin toisten hyvyyvestä tahi pahuuvesta) ovat varsin puuttuvaiset ja monentapaiset; sillä hyö kiittäävät ussein turhuutta, ja heittäävät ansion ilman arvotak (95, 97); ainoastaan Jumala tuntoo syvämmen pohjat, ja tietää mitä lepee meijän mielessämme. Sen eistä, tarkasti puhuttu, niin ovat ihmiset sekalaisia, sekä hyviä että pahoja (30, 31).

Mitä taas ihmisen iästä oisi sanomista, niin se on tässä moailmassa aivan viheliäinen ja moni-mutkainen (21). Hyö muistuttivat että on "ikä yksi ihmisellä, mutta monta aikaa iässä" (22); että mikä hänestä on eletty, se on tallella, tahi sitä ei eneä saata tyhjäksi tehä; mutta että elämätä on eissäpäin, tahi tietämattömyyessä (23). Sanoivatten "opiksemme ikä pitkä, viisaueksi vaiva kaikki" (24).[198]

Mitä meijän elämiseen tulee, niin "pitäis eleä niin kuin voijaan, ei niin kuin tahotaan" (28); tahi meijän täytyy tyytyä meijän onnen osaammo. Ja koska myö kerran olemme tähän moailmaan tulleet, niin täytyy kärsiä niitä vaivoja ja rasituksia jotka eläminen moailmassa myötensä tuottaa (1110), myöskin ite kuolemankin (1116). Ja koska myö ei ainoastaan olla henkellisiä, mutta myöskin luonnollisia moallisia olentoja, niin "täytyy meijän moalla elää moan tavalla, ellei myö taho moalta pois paeta" (29). Viroissamme ja toimituksissamme "meijän pitää tehä niin kuin käsketään, vaan elee niin kuin hyviin tapa on" (193).

Kuin nyt tarkemmin tiiustellaan mitenkä hyvän ihmisen tuloo elee, tahi mitä heijän mielestä voaitaan tavaksi kunnollisen miehen, niin löyvämme että heijän mieltensä myöten, yksi mies ensinnik piti olla sanoissansa luja ja kintiä (175-280); aattoksissansa tarkka ja selkiä (497, 544, 492, 493); voaroissansa valpas ja vakainen (281, 512); vastuuksissa ja vahinkoissa, muuttumatoin (282, 508); myötäisissä,[199] iloinen ilman ihastumata (283, 496); sanalla sanottu, että kaikissa osottaa järjellisyyttä (265, 749, 497, 469), ja hillittää omat himoinsa (270, 543, 283, 495, 640-642).

Äkkinäisessä joukossa, piti hään olla ikään kuin itekseen (sluten inom sig sjelf) ja harva-puheinen (501, 494, 535), eikä milloinkaan turvaita tuntemattomihin (70-72, 614, 615);[200] puheissansa toimellinen (bestämd), vaan ei pitkällinen (535, 555), ja muihen turhia puheita kuuleskella ilman nauramata (291, 559).[201]