Muutoin oli hyö käytöiksissänsä vakaiset ja yksintapaiset (925, 926); menoissansa jäykeet ja yksintoikoiset (273-278); tavoissansa kankiat ja yksinmukaiset (608, 1114);[202] voatteissansa halvat ja yksinkertaiset (701-712); ruuissansa siistit ja kohtuulliset; elämissänsä kiivaat ja vähään tyytyväiset (1080-1083, 923, 924); rahoissaan ja veloissaan totuulliset ja rehelliset (713-724); tavaroistaan ja varoissaan, tiuriit ja seästäväiset (873-875, 1074-1076); vaan ei siksi saittaat eikä itarat (116-119). Heijän luonto oli, että kuin kerran rupesivat runsaiksi ja heittäiksivät, silloin olivat aulit yltä-kyllän, niin ettei kahtoneet omoansa, eikä seälineet ihtiänsä. Vieraillen olivat avarat ja hyvätahtoiset (609-612). Pioissansa ja juominkissansa hyö eivät pitänneet viinallen vihoo (571-574), ehkä hyö tiesivät ja varoittivat hänen vaikutuksia (578-586), vaan nauttivat tätä viljoo toisinaankin ehkä liiaksensa (569, 570, 593, 565), Ystävien ja tuttavien joukossa olivatten leikki-puheliaiset ja hauskat, ja suloiset ja iloisat keskenänsä (533, 534, 477).
Erinomattain olivatten näppärät viskoamaan toinen toisillensa leikki-puheita ja sisuus-tikkaisia (542, 492). Että siitä suuttua, pitivät hyö mielettömäksi (543, 544); vaan että vastata heitä puolestansa, miehulliseksi; ja mielelliseksi että halvaksi arvata koiriin ja narriin irvistelemistä (83, 85, 339). Valeeita ja joutavia kehuitoksia, hyö ei ollenkaan suvaina, eli ies malttana kuulla (545-547, 559);[203] ja että kiittää ihtiänsä tahi omiansa, luettiin hullun tavaksi (435).[204]
Ne vanhat laulelivat ussein viinan tiloilla, ja virsillänsä jatkovat vähät oluensa (553). Kyyrymäisissään hieroivat hyö kämmenillään runot välillänsä (557); ja lukivatten isoksi viisaueksi kulkea Runoniekkana virren töissä työskentellen (554, 555, 749). Semmoisia Runojoita löytyi aina heijän pitopaikoissansa. Aineensa tahi virren alkunsa ottivatten mistä peätyi (554); ussein "toisten pitkistä puheista, mielettömiin lausunnosta" (555). Eikä kahottu mikskään, mitä hyö virtteensä panivat (556).[205]
Töissänsä heijän oli aatos, että kutakin asiata piti alusta nouvattaman (830, 832); ja että ahkeruuella ja hartauella kaikki oli voitettavaa (1034, 271, 272). Että tehä hiljaisesti ja hitaisesti, lukivatten hyvästi tehtyksi (845, 846); että kiirutella ja löyhytellä, pitivät muka yhtä hyvänä (847-850).[206]
Evätaikoina ja kiireellä työnajalla hyö eivät malttana yölläkään levätä (857, 858);[207] mutta sillä välillä, koska heillä oli hyvät jouvot eikä paljon mitään tekemistä, niin perivät uniansa takaisin, ja viettelivät aikansa kotona makoomisella (906).[208]
Muutoinkin hyö rakastivat kotiansa (907-910), ja pitivätten omaa moatansa muita maita parempana (921, 922),[209] ja milt' ei pitäneet juuri vihoo niillen, jotka olivat kotonsa heittäneet (917-919). Soassa olivat hyö uhkeet ja urholliset (627-629), tappeluksissa uljaat ja kauheet (654, 655), ja kuninkaallensa kuuliaiset (193) ja uskolliset (189-191).
Jaloja miehiä hyö rakastivat aina, osottaissa heillen kunniansa (284), kuitenkin eroittivat "ettei kaikki ouk kulta kuin kiiltää" (728, 729); eikä ylistäneet käteen turhilla kiitoksilla (95, 96).[210] Hyö selittivät aivon hyvin, että monestin pahapäiväisistä poijista oli virunut aika miehiä (291, 657); ja että sitä vastoin, moni joka kulki isoinna miessä, tahi joka oli korkeista lähtenyt, oli huono retkale, ja muita kelvotompi.
Niin kuin muutkin kansat, niin myöskin Suomalaiset uskovat yhtä onnea, tahi yhtä välttämätöintä asioihen tapahtumista (658, 663-671). Tämä aatos on aina rahvaallen ja niillen vähemmin valaistunneillen omainen, koska hyö kyllä näköövät sen järjestyksen joka luonnossa osottaiksen, mutta eivät kuitenkaan ajatuksillansa käsitä sitä jaloutta ja voimallisuutta, joka kaikkia moailmassa sovitteloo, hoivauttaa ja hoiteloo.[211] Kuitenkin hyö tästä eroittivat yhtä äkkinäistä ja vastatahtoista tapausta, jota ne tapaturmaksi kuhtuivat, ja joka toisinaan tapahtuu ikään kuin itekseen ilman kennen puuttumatak (65).
Tällaiset olivat ne vanhat Suomalaiset luonnostansa, tahi tämmöiset piti miehet heijän mielestänsä olla, jos heitä Uroiksi mainittiin. Että hyö ovat myöskin semmoiset olleet, totistaa muutkin kansat, koska ne vertoovat heijän olleen so'issa urholliset,[212] hallituksensa ja kuninkaansa uskolliset,[213] toimessansa rehelliset ja ilman vilpistelemätä,[214] töissänsä hartaat ja kiivaat,[215] ruumiiltansa kovaluontoiset, ja tottuneet sekä kovuuteen että köyhyyteen,[216] mielestänsä pikaiset ja ruttoluontoiset,[217] syvämmestä hyvätahtoiset,[218] vierain joukossa harva-puheiset,[219] vaan keskenänsä rattoisat ja iloisat,[220] j.n.e.
Olkoon tämä sanottu heijän miehistä, mutta meijän tuloo myöskin jotaik puhua heijän vaimoväistä, ja toimittoo mitenkä heijän oil laita.[221] Niin kuin muutkin itäiset kansat, niin myös Suomalaisetkin pitivät vaimojansa aivan halpoina ja varsin vähästä arvosta.[222] Vanhoinna aikoina heitä muissakin kansoissa ei pietty parempana; ja vasta valaistuksen vajenemisella, annettiin sillen vaimollisellen henkellen sitä arvoa ja kunniata joka on hänellen tuleva. Sillä kuin ennen pitivät heitä miehen orjuutessa, ja kaikissa hänen käskynsä alaissa, niin kuin muka vaimot oisi luotut miesten tähen, ja ei vaimot ja miehet toinen-toisensa tähen — niin piämme heitä nyt meijän elämän kumppalinna ja toverinna, joihen toimituksia luetaan: että suosioisuuellansa ja suloisuuellansa poisvietellä meistä meijän murheemme, että likistämisellänsä ja kuiskuttamisellansa mielyttää meijän mieltämme koska olemme työstämme väsynneet tahi surun-alaiset, että sillä tavoin onnistaa meitä meijän vaimoissamme, meijän lapsissamme ja meijän koti-majoissamme; eli toisella sanalla: että keventää ja huojentaa meijän huoltamme ja vaivojamme, tahi että puoleksi kantaa meijän vastuksiamme ja myötyyksiämme. Sen eistäpä myö kuhumme heitä myöskin meijän puolisoksemme ja toveriksemme, sillä ilman heitä meijän elämä ainoastaan oisi puoli, vajoo ja kolkko.