Suamal. Sananl.
Vaikka Cicero kyllä sanoopi: "Nihil turpius est, quam grandis natu senex, qui nullum aliud habet argumentum, quo se probet diu vixisse, praeter aetatem;" niin luulemme kuitenkin että se on ansioksi luettava, kunnialla peästä pitkään ikeen. Ne on varsin harvat, jotka nykyisin eläävät ylitten 80 tahi 90 vuotta, ja se oisi nyt ihmeeksi mainittava, peästä 100:aan vuoteen. Moni luuloo, ei ilman perustukseta, että meijän huikentelevaisuus, meijän viina-juominen ja irtonainen elämä, lyhenteepi ennen aikoa meijän ikäämme; ja se on aivan tosi, että kuta enemmin myö erkaneemme siitä yksinkertaisesta luonnollisesta elämisestä, sitä enemmin myö myöskin eroitamme meitä siitä elämästä ja i'ästä, joka oisi meillen luonnollinen. Meijän monet murheet ja huolet, jotka eneneevät sitä myöten kuin vajoamme pois yksinkertaisuutestamme, ynnä ne monet mielen-tarkoittamiset, joilla karaistaan meijän ajatuksemme, kuluttaavat ja menettäävät ja paljon meijän henkellistä voimallisuuttamme;[459] meijän hellä ja arka ylöskasvattaminen, joka ei karaise meitä jo nuoruutessamme, teköo meitä huonoiksi ja heikoiksi ruummiiltamme, että kärsiä niitä vaivoja ja vastuksia jotka ovat meitä kohtavia, ja meijän ylönpalttinen ja tavatoin elämä on jo usseen ennen aikoja lopettanut meijän päiviämme. Sillä ehkä ennen aikana löytyi vähemp ihmisiä kuin nyt, niin tavattiin kuitenkin heissä usseempia i'ällisiä kuin nykyisin. Silloin löytyi niitä, jotka elivät 140:neen ja 150:neen vuoteen, jota pitäisimme mahottomana, ellei meillä vielä löytyisi selviä totistuksia. Tämä Nivalan ukko ei ouk suinkaan heihin luettava, mutta se oli kuitenki i'äkäs kyllä, että tulla mainittavaksi, erinomattain koska se oli meijän moamiehemme.
Juosep Matinpoika Nivala syntyi Kalajoen pitäjässä Pohjan-moalla v. 1640. Häntä tehtiin jo nuorena sotamieheksi, ja oman puheensa perästä oli hään seuranut moamiehiänsä Jemtlanniin, josta hään muutaman vuuen peästä, tuli takaisin Suomeen, ja piti asuntonsa Nivalassa [460], vero-tilallansa, Pitisjärven kylässä, Kalajoen pitäjässä. Kuin hään oli 105 vuuen vanha, niin hään nai yhen 60:nen vuotiaisen vanhan piian,[461] jonka kanssa hään eli muutamia vuosia varsin terveennä ja onnellissa. Hään oli vielä niin virkku ja virin vanhuuellansa, että hään niinnä viimeisinnä aikoinnakin vielä hiiskutti metässä linnun pyyvöllä, ja kulki vesillä kalanpyyvyksillä, joka elämän-laita aina häntä huvitti. Joka suvi hään kävi muihen joukossa heiniä tekemässä, ja sillä välillä niin hään kaiket kesät liehui käsiverkoillansa lammikoissa. Talvella hään kävi mehässä puun-hakkuussa, ajo ite puitansa kotiin, ja pilkoi heitä pihallansa. Tällä tavalla eli hään 109:sen vuuen vanhaksi, varsin terveennä ja ilman mitään vaivatak. Mutta silloin hänen täytyi vanhuuen voimattomuuesta, vaan ei mistään muusta tauvista, maata vuotehella, jossa hään muihen korjulla vielä eli 3 vuotta, kunnekka hään Marras-kuussa v. 1752, täytettyä 112 vuotta, lopetti päivänsä. Hään oli ollut kasvoltaan pieni tansakka ukko. Hään on enin aikanansa ei syönyt muuta kuin paljasta olkista ja petäistä leipeä hapa-maijon kanssa. Se tapahtui hänellen kuin monellen muillenkin i'ällisellen, että hään vanhuuellaan ilmaan mitään kolottamista kavotti hampaitansa, joihen siaan kasvoi toisia uusia, niin että hänellä 109:sen vuuen vanhana oli kaikki hampaat suussa — siitä päivästä hyö eivät eneä lähteneet.
Vuonna 1754 eli niinikkään yksi toinen vanha mies Paltamossa, joka silloin oli jo 113 vuuen vanha,[462] milloin hään siitten lie kuollut ei myö tiiätäk.
GUSTAF LEVANUS.
Kirkkoherra Suomalaisten ja Ruohtalaisten Seurakunnassa Pietarissa (s. 1696; k. 1749) ja sen Pietarissa olevan Suomalaisen Seurakunnan ensimmäinen alku.
Kirkkoherra Levanus oli syntynyt Suomessa, vuonna 1696; hänen isänsä oli pappi. Häntä koulutettiin ensin Turussa, mutta koska Venäläiset vallottivat koko Suomen muata, niin hään mäni Upsalaan, ja siinä lopetti lukemistansa. Rauhan perästä, joka tehtiin Nystadissa vuonna 1721, läksi hään tästä mänemään Eestin muahan, jossa hänen veljensä oli pappi Liholan[463] pitäjässä. Hään rupeis ensin Wapaherra Nierothillen lapsen-opettajaksi, kunnekka hään vuonna 1725 tuli Wiipuriin, jossa hään oli Tuomio-Rovasti Melartopaeusta auttamassa, saarnamaan sekä Ruohtia että Suomea. Tämä teki häntä jo toissa vuonna papiksi, niin kuin nimitetty Kirkkoherra Toksovassa.[464] Hään oli aivan suurella hartauella ja suosiolla toimittanut tätä virkoa vuotta seihtemettä, kuin häntä jo kuhuttiin Kirkkoherraksi Pietariin, Törnin vainajan perästä. Hään yhisti jälleen ne toisistaan jo erkanevaiset Suomalaiset ja Ruohtalaiset jäsenät, ja vihittiin heijän Kirkkoherraksi sinä 2:ssa pänä Helmi-kuussa vuonna 1733. Hänen mielentaipumisella, ja hyvätahtovaisuutella, voitti hään kumpaistenkin sytämmet, ja saatti toas ystävällisyyttä ja rakkautta heijän välillä. Tämä hänen viisas ja kiitettävä käytös on tuottanut hänen nimensä ikuisuuteen, ja hänen pitäjämiesten povessa perustanut yhtä suloista mielen muistoa.
Että välttää sitä hämmenystä, joka tapahtui siitä että yhellä rupeamalla piettiin sekä Suomalaista että Ruohtalaista Jumalanpalvelusta, niin piti hään vuorottain yhtä ennen puoltapäiveä, toista jälkeen. Hään rupeisi myös ensin oikeita Kirkonkirjoja tässä pitämään, ja haki Kirkkoherralle oikeen vissin määrätyn palkan; Kirkon rahat, jotka ennen ovat olleet papin lukon takana, pani hään kirkon etusmiehen vastauksen peälle, ja teki monta muuta sellaista hyvintarkottavaista asetusta. Kaikista hänen huolenpioista, on hänen murheensa, että saaha Seurakunnallensa uutta kirkkoa, suurin luettava. Sillä Jumalanpalvelus piettiin vielä nytkin Maidelinin huoneissa. Hään sai jo Toukokuussa vuonna 1733 yhtä avonaista paikkoo merijoukon suarella[465] täksi tarpeheksi. Keisaritar Anna antoi myös 500 Ruplaa aluksi tähän rakennukseen, samaten tekivät monet muutkin valloista, jotka avarasti auttoivat tätä asiata lahjoillansa ja antimisellansa. Ilman sitä, niin koottiin myös rahoja Riigasta, Reävelistä ja Narvasta, kollektiin kautta.[466] Sillä tavalla tehtiin nyt puusta yhtä rist-kirkkoa hänen toimituksella, jota vihittiin sinä 19 päiv. Touko-kuussa vuonna 1734.[467] Nyt nautti tämä Seurakunta tyytyväisyyttä ja tyyväntöä, onnellissa oltuvana; mutta tämä ei kestännyt kauvemmin jos 10 vuotta korkeimmiltans; sillä v. 1744 niin nousi taas uutta villitystä ja vihaamista, yhen muakulkian tautta, nimitty Esaias Aron Nordenberg, joka sinä vuonna tuli Pietariin. Hään sanoi olevansa Juutilainen, ja olleensa lähetös-pappina[468] Suomalaisissa. Sillä nimellä hään oli kulkenut läviten Saksan, Juutin ja Ruohin maita, ja kussakin paikassa ymmärtännyt hankkia itellensä kauniita totistuksia hänen kunniallisesta ja siivollisesta elämänkäytoksestä. Näitä nähen, Levanus otti häntä huonehensa, niin kuin yksi niäntyvä ja huonoillen jälillen jo joutunut virka-kumppali, salliva häntä myöskin saarnatakensa Suomen kielellä.
Mutta tätä tehässä vietteli hään kaikki Suomalaiset puolehensa, niin että ne yksin mielin pyysivät häntä papiksensa, "Kirkkoherran-Apulaisen" nimellä. Levanus ja se Ruohtalainen seurakunta oli kyllä seisoava tätä vasten, mutta Suomalaiset kävivät tästä lakia, ja riitelivät tuosta asiasta Oikeuspitoksessa Viron ja Eestinmaan asioista (vid Justitie-Kollegium öfwer Lif- och Estländska ärenderna). Siinä käyttivät hyö asiansa niin, että suostuttihin heijän pyytöksiin, ja piätettiin että Suomalaisillenkin Seurakunnan jäsenillen oli lupaa ottoo pappia itekseen, niin hyvin kuin Ruohtalaisillenkin. Tuostapa tuli nyt käskyä Levanuksellen Tammi-kuussa vuonna 1745, että vihkiä häntä Seurakunnan-Apulaiseksi. Tämäpä käsky vasta sytytti sitä vanhaa vihaa ja vainoo jäsenien välillä, sillä Ruohtalaiset eivät ollenkaan suvaineet sitä, että Suomalaisille piti annettaman omaa pappia. Hyö suuttuivat sen eistä aivan suuresti heihiin, ja erkansivat nyt tykkänänsä pois Suomalaisista, jotka myös hylkeisivät heitä puolestansa, ja ottivat Nordenbergia papiksensa.
Mutta Levanus joka surkutti suuresti tätä Seurakunnan hajoamista, koki kaikella tavalla tutkia tätä miestä, ja kuulustella hänen töitä ja tapoja. Tiiustellen tätä, kirjutti hään sekä Ruohtiin että Danmarkkiin, kuulustella hänen kuluja ja käytöksiä. Kuinpa nyt siellä joutuivat kirjat takaisin, niin saatiin ilmin hänen monet juonet ja koiruukset, joilla hään oli juoksut ympärin maata, ja maailmata veijanut[469]. Näitä kaikkia laitettiin lailisesti sisähän mainittuhun Oikeuspitohon, josta kyllä Nordenberg tuli poisheitetty viralta,[470] mutta ne jo toisistaan eroitut seurakunnat eivät eneä tulluna yhteen. Tämä kävi Levanuksellen niin karvaasti mielestään, että hään murehtissa tätä, kiäntyi pitkälliseen tautiin, josta hään kuoli Helmi-kuussa vuonna 1749.