[11] Yksi heistä oli Mikko Torvelainen Kaskista, yksi uhkia parta-suu uro, joka oli mainio Karhun-tappaja, ja joka kanto syämmesäk alla isoja arpeita heijän torahampaaistaan. Toinen oli Pentti Väisäinen Lemetistä, niinikään yksi tarkka mehtä-mies ja kuuluisa ketun-pyytäjä; jonka seurassa minä olin jo monesti ennen vietellyt yötä metän-korvessa.

[12] Nämä Runot löytyy painettunna I:sessä Osassa Pienistä Runoista Suomen pojillen ratoksi, N:o X, ja II:sessa Osassa N:o XI, josta ne siitten painettiin v. Schröterin Finnische Runen p. 66 (keskustele Diss. de Proverbiis Fennicis, p. 11).

[13] Silloinpa se ajatus ensin nousi minussa ettei tälläisiä Runoja pie heittee uneukseen; ja peätin iteksein, että kokoella heitä, pelastaksein heitä häviämästä. Samalla tavalla hain minä siitten myös vanhoja Sananlaskuja, Arvotuksia, Satuja, Loihteita ja muita senkalttaisia vanhan-aikuisia kansallisia puheita, kussa kansan mieli ja tavat ilmoittaiksen, ja kussa Runomus ja kielenhenkitär (Språkets genius) tavataan elävänä. Tämä Suomenkielen suosio nousi siitten vielä synkiämmäksi, koska sain lukeaksein Porthánin ja Gananderin kirjoituksia. Seneistä, kuin siitten näin Geijerin ja Afzeliuksen "Swenska Folkwisor", joista pitivätten niin paljon, ja minä heihin kehnoin lopsutoksiin vertaisin meijän Suomalaisia Runojamme, niin aattelin itekseen, että mullapa on oarteet — teillä homeet.

[14] Tämä pelko tullaksensa kanteen-alaiseksi ja manatuksi lailliseen esi-vastaukseen heijän loihtimisistaan tahi runoloistaan, on Savossa aivan suuri, ja perustaiksen sen peälle, että olivat muinon tulleet näistä sakoitetuiksi ja rankaistetuiksi (lue tästä esipuhetta Väinämöisessämme).

[15] Heijän tapa oli seneistä poisheitteä muutamia sanoja, alinomattain niitä synkimmiä, sillä hyö luulivat että jos voan yksi sana puuttuisi näistä heijän loihtuluvuistaan, niin heistä ei ois mitään apua. Mutta kuin minä tätä keksin, niin minä luetin heitä uuestaan, eivätkä silloin muistaneetkaan samoja sanoja heittee, voan heittivät toisia, jotka mulla oli jo pistetty paperille. Sillä tavalla tuli viimen kaikki sanat kirjaan.

[16] Minä olen monestin perästäpäin mielessäin muistuttanut minun Vanhemmien hyvyyttä minua vastaan, jotk' eivät millonkaan kieltäneet minua soamasta tällaista muistutos-juomista näillen Runo-laulajoillen..

[17] Juvalla, niinkuin niissä muissakin pitäjissä Savossa, on aina se tapa, että ne pitkämatkan-takaiset tuloovat jo lauantaina kirkollen ripillen kirjuttaimaan, lapsiansa kastamaan, kuolleitansa hautoamaan, soataviansa maksamaan ja muita asioista toimittamaan, kuin että myös levätäksensä tästä heijän pitkästä käymisestä. Pyhä- ja juhla-oattoina ovat seineistä pappilat että kirkko-kylät täpötäynnä kirkko-miehiä, jotka piteävät siinä yötä. Tässä kirkko-rahvaassa tapaisin minä aina Runon- ja Virren-tekiöitä, ja muita laulu-miehiä; mutta enin viljelin minä näitä Suomalaisia lauluja syksyllä ja talvella (käräjä-aikoina) jollon minä käräjä-miehiä laulatin; samaten myös keväillä ja syksyllä (rippi-koulun-aikoina) jollon minä laulatin sitä nuorta kansoo. Vanhoja kivullisia ja potevaisia, jotk' eivät kyenneet kirkollen, voan joihen sanottiin taitavan vanhoja Runoja, läksin minä ite hoastattamaan, poski-kylissänsä.

[18] Hyö kävivät usseen mun luonain yö-kunnissa, laulelemassa, kuin eivät päivillä joutaneet tulla. Hyö saivat aina silloin mieltensäk myöten tupakoija ja pakinoija. Ja vaikka se monesti tuntui mullen mielikarvaksi olla heijän parissa, ja kuuleskella heijän joutavia lopsutoksia, niin minä kuitenkin tein tätä mielelläin toivotessain että joukossa aina kuulla parempiakin vanhanaikuisia puheita. Se joka tahtoo oppia tunteaksensa kansoin tapoja ja juohtumuksia, hänen täytyy rueta heijän mukaiseksi, johon voaitaan mielentaipumista, ja heijän tapoin tointumista.

[19] Se ainua kehoitus ja huvitus kuin minulla on tähän asti ollut tästä minun monen-vuotisesta työskentelemisestä ja harjoittamisesta, ja jotama myös luen kaikkiin-suurimmaksi, on minun vanhemmien mieli-suosio. Minun Isä vainooni, joka ensin puhumatak kahteli näitä minun kokemuksia, antoi siitten ei ainoastaan suostumuksensa heihin, mutta mieltyi heihin niin, että hään viimeisellä rupeis jo itekkin ylösharjoittamaan tätä meijän Suomalaista puhettamme; jota kielen-rakkautta Rühsin tutkimus ja Juttelemus Sanan-laskuistamme erimomattain sytyttivät hänessä. Myö ruettiin nyt kumpainenkin harjoittamaan tätä kieltämme, hään Henkellisissä, minä Opillisissa aineissa. Hään oli jo monin kerroin (monta vuotta jo ennen) Ruotiksi uuestaan toimittanut Pyhän Roamatun kirjoituksia (sillä se oli hyvin kielentaitava itäläisten puheessa) mutta nyt heitti hään tätä työtä ja rupeisi keäntämään heitä Suomeksi. — Yksi selvä toistus tästä hänessä ilmauntuneesta palavasta rakkautesta Suomen kieleen on hänen monet salanimelliset (krypto-nyma) kirjoitukset Suomen kielestä. Tämä rakkaus oli hänessä niin palava, että hään jo ensimäisenä vuonna (v. 1820) koska rupeisi kielestämme puhumaan, kirjutti 4 selitös-kirjutosta tästä Suomalaisesta puheesta; kussa hään nimitti ihtensäk milloin "Savolaxbo" milloin "Fennoni Amicus." Nämät löytyy painettunna Mnemosynessä v. 1820, N:o 14, 15, 30, 33, 34, 43, 44. (S.v. painutti hään "Saarnansa, Laskiais-Sunnuntaina, pidetty Juvan kirkossa, v. 1820"). Toissa vuonna, (v. 1821) painutti hään niinikeän aatoksensa siitä kansallisesta mieli-valaistamisesta, ja pappiloihen toimituksista, joka oli hänen viimeinen kirjutos, ja kussa hään kirjutti ihtesäk "Folk-wän"; ja semmoisena se eli ja kuoli. Mutta hään ei ollut ainoasti kirjuttanut meille oatoksiansa, hään oli myös mies heitä käyttämään. Se oli täksi henkelliseksi ja kansalliseksi mieli-valaistamiseksi, kuin hään mieli uuestaan paremmaksi Suomeksi toimittoo, ja omalla kustennoksella painuttoo koko Roammatun. Koetteksi tästä painutti hään Turussa vielä samana vuonna kirjansa: Försök till en omarbetad Finsk tolkning af Apostlarnes Sändebref, jemte Anmärkningar öfwer nu brukliga Finska öfwersättningen, af Math. Gottlund, Prost och Kyrkoherde i Jockas. Åbo 1821, 8:o sid. 384; josta kirjasta enin osa paloi Turun viimen-syksysessä tuli-palossa, paihti niitä kirjan-kappaleita (Exemplar) joitama tuotin tänne Ruotsiin, näillen Norin ja Ruohin Suomalaisillen; ja josita minä nyt olen laittanut ne viho-viimmeiset takaisin Suomeen. Ilman tätä kirjoo oli hään jo lähättänyt Turkuun painettavaksi hänen Suomennoksia koko Vanhasta Testamestistä; mutta hään kuoli jo syksyllä samana vuonna, parraassa i'ässänsä, suureksi vahinkoksi meijän kielellemme ja kansakunnallemme. Merkillinen oli että ehkä myö nouatimme erilläistä kirjoitus-tapoo, hään sitä vanhoa, josta minä olin erkanut; niin ei myö tästä niin milloinkaan riitauntunna välillemmö, mutta kumpainenkin nouatimme tyyvennössä omoo mieltämme. — Mutta se ei ollut ainoastaan minun Isäin joka suostui näihin minun Suomalaisiin vehkeihin; minun Äitikin mielistyi heihin niin, että hään (joka ennen oli kehno kielessämme) lukemisellansa näitä mun ja Isän vainajan kirjoituksia, tuli selväks Suomalaiseksi; ja anto suostumuksensa ei ainoasti näillen minun Suomalaisillen matkustamisillen, mutta on myös rahalla auttanut minua näissä minun kirjan-kustennuksissa.

[20] Tätä Kirjan-tutkimusta luetaan Swensk Litter. Tidning för år 1817, N:o 19, 22, 24, 25, 26, 49, 50, 51. Tämän Tutkimisen kautta tulin minä jo ennen aikaini näihin asioihin puuttumaan, ja kuin kerran olin alun tehnyt, niin oisin myös loppua tarkoittannut. Säkä tästä minun Tutkimisesta Litteratur Tidningissä, että muutamista lauluin-sipaleista, joita minä (v. 1817, 1818, 1819) painutin Atterbomin ja Bruzéliuksen Kalenderilöissä, kuhuttiin minua jo kerran Phosphoristiksi; yksi sana, joka itestään ei merkihte mitään, voan joka paljon avistaa tyhmiin miehiin päissä. Se on ihmeh ja nauretettava mitenkä hyö monestin reuhoavat tyhjästä; mutta se on surkuteltava, että näitä ymmärtämättömiä tavataan ylhäisemmässäkin seävyssä. Niin e.m. on yksi meijän muinoisista Moaherroista (olkoon nimittömätöin!) sättinyt minua Jakobiniksi, ainoastaan sen perustoksen peälle, että minä olin Paukarlahen kestkiivärissä päiväkirjassa kirjuttanut nimein Suomeksi (!?).