[71] Mistä se tulee, että monesti käytämme viisautemme hullusti, ja villittelemme meitä joutavilla juoneilla? Vika on meijän yksinpuolisessa ylös-kasvattamisessa. Meissä tarkoitetaan (yhellä puolla) kyllä ymmärrystä ja moninnaista viisautta; mutta ei harjoitetak kyllä tätä mielellistä valaistusta (henkellistä viisautta) jotta tietäisimme oikeen käyttää tietojamme. Ja koska sen-eistä käytetään heitä pahoin, niin lykätään Tietomuksiin syyksi. Toisella puolla: niin uskomus tarjoo meille toas tätä henkellistä viisautta (henkellisyyttä) mutta laimin lyö että harjoittoo meissä sitä moallista, joka moallisillen on yhtä tarpeellinen — sillä ilman sitä ei tullak aikaan. Kuin käyttivät henkellisyytensä ymärtämättömästi 14 ja 15 saan vuosluvun hurjuuttelemisessa, niin eipä tätä sillon luettu uskomuksen viaksi; mutta vika luettiin hänen veärässä käyttämisessä.
[72] Moni on seneistä neuonut minua, ett'ei puhua mitään oma-kielen rakkautesta, voan sanoa minun ainoasti tehneen tätä leikiksi, ja ikään kuin lystin vuoksi, kielen-koitteeksi. Mutta minä tunnustan vilpittömästi (sillä minun suussain ei piek kahta kieltä löytyä) ettei mikään muu, kuin tämä palava Suomenkielen rakkaus on minua tähän kehoittanut, sillä kukapa leikin vuoksi rupeisi tällaisiin kustennoksiin.
[73] Jopa on mullenkin moni sanonut: "mikä nyt rupee vielä uutta opettelemaan, ja vaivata ihtemme äkkinäisillä sanoilla?" (Laiskat aina töitänsä luetteloo). Mutta hyö eivät muistanek, ettei opetetak mitään vaivatak! Sillä ei kauhalla mieltä peähän ajetak, voan vaivalla; ja tämä on yksi vaiva, joka ajallansa tuottaa huvituksensa.
[74] Koska valaistus ensin leveni ranta-mailla ja Turun ympärillä, niin se oli arvattava, että heijänkin kieli ensin tehtiin kirjakieleksemme; mutta koska se nyt on levinyt aina Savoon, Karjalaan ja Pohjanmoahan, niin on uskottava että heijänkin puheet tuloo aikoa myöten käytetyiksi kirjoissamme. Tämä on yksi varsin luonnollinen asia, ja se oisi luonnotoin, ellei niin tapahtuis.
[75] Se on kyllä tosi, että kussakin kielessä löytyy vissiä piiroksia, joita se nouattaa, ja joita ovat asettaneet Lakiloiksi. Mutta näihen Lakiin pitäis sovitettaman kielemme mukaan; voan ei kieli näitä Lakia mukaan. Sillä vaikka Laki pitäis olla kuollut ja muuttumatoin, mutta koska kielet ovat elävät ja muuttuvaiset, niin täytyy näihen Lakiloihenkin olla muutoksen alaiset.
[76] Viimeksi minä vielä kerran kysyn teiltä: onkos siitten Suomen nykyinen kirjakieli yksi tahi yhteinen? (tässä muka tarkoituksessa). Ei ikeän! Eri Suome on Roamatussa, eri on Virsikirjoissamme, eri on toas Runoissamme; toista puheen-murretta nouvattaa Ganander, toista Judén; toisellaista kirjuttaa Strahlman ja Hornborg, toisellaista toas v. Becker ja Rénvall; eri Suomea luetaan Turun Viikko-Sanomissa, eri toas Oulun Viikko-sanomissa. Mitä siitten teköö heijän kielet yhteiseksi? Se on heijän tavattomuus kirjuttamisessaan; hyö noutaavat kaikki (vähämpi toinen, toinen enämpi) sitä vanhoa kirjoitus-tapoa, ja kirjuttaavat näitä muukalaisia puustaavia, jotka ei ikeän löyvyk meijän kielessämme (puhtautessaan) voan joihin olemme jo niin tottuneet, että luulemme meijän kielen luontomme varsin seisoavan heissä. Tämä heijän yhteinen virhe luetten heijän ansiokseksi, ja minun ansioini, että olen heistä puhistannut kieleini, luetten mullen viakseni.
[77] Minä olen kuullut monen, muuten ymmärtävän miehen, sanovan, että puhua soattaa monella tavalla; mutta ainoasti kirjuttaa yhellä (?); ja pian kaikki ovat peättäneet, että olkoon kirjakieli yksi (joka oisi yhteinen kaikillen) mutta puhutkoon ja luetkoon kukiin omalla tavallaan. Tämä kuuluupi kyllä kaunisti korvillemme, mutta on ymmärryksellemme kamala. Sillä tämmöinen käytös ei synnytäk niistä moneista kielen murreistamme yhtä yhtenäistä kieltä, mutta se siittää ja synnyttää tästä yhtänäisestä kielestämme monta erinnäistä kielen-loatua. Eikös se aseta meillen ensin yhtä eri kieltä, jolla kirjutetaan, jos meillä on kirjakieli itekseen (ja jota saattaisi kuhtua kirjakieleksi); toinen, jolla lauletaan, koska meijän Runot lauletaan toisella kielen-murrella (ja jota soattaisi kuhtua Runo-kieleksi). Kolmaas, jolla luetaan tätä meijän kirjutettua kieltämme, jos sitä muka luetaan toisella tavalla kuin kirjutetaan (se oisi luku-kieli). Neljäs oisi jota puhutaan, ja jota ei sovitettaisik kirjoin, koska se erkanee kirjakielestä (se oisi puhe-kieli) — ja oisi erillainen kussa moakunnassa.
Minun oatos on aina, niin kuin olen jo ennen sanonut: jos puhutaan eritavalla, niin kirjuttakaamme myös eritavalla; sillä niin kuin kieli on piiros meijän ajatuksellemme, niin on kirjutos piiros meijän kielellemme. Jos meijän ajatus ja hänen piirokset ovat monellaiset, niin täytyy myös meijän kirjutos (kirjuttamiset) ja hänen piirokset olla monellaiset; ja elkeä antako vietellä teitä niiltä, jotka puhuuvat yhestä yhteisestä kielestä; sillä vasta silloin se on yhteinen, kuin se sisällänsä sulkee kaikkia meijän kielen-murteitamme. — Moni on sanonut mulle, ettei Ruohtalaiset, eikä muut kansat ouk ottaneet kirjoitus-kieleksensä kaikkia heijän puheen-murteitansa. Mitäs myö Ruohtalaisista tahi muista! Seneistäpä heijän kieli on itestään köyhä ja puuttuvainen, että ovat poisheittäneet monta hänen piiroksistaan. Se on vierastanut omoo luontoansa, ja lainanut rikkauttansa muista kielistä. Mutta kahotkepas Greekankieltä! Se oli somin ja rikkain kaikista, jotka ovat tulleet kirjutetuiksi. Minkätähen? Sentähen, että hyö ottivat kaikkia puheen mutkiansa kirjaasek, ja harjoittivat kaikkia puheen-murteitansa. Mitäs siitten kerskatten minua, että olen kirjassain noutanut tätä Savon puhetta, joka on kaikista rikkahin ja kaunin? Moni on sanonut mullen (kuin on tullut tästä puheeksi) että "meijän pitää nouattoo sitä vanhoo kirjoitus-tapoo (!?) ja siihän ainoastaan lisätä niitä sanoja ja sanantaivotuksia, jotka löytyy Savolaisten puheessa, ja jotka puuttuu meijän nykyisessä kirjakielessämme." Syntyispä siitä hyvä sanan-höllötös, jos tähän Turun tai Hämeen Suomeen sevotettaisiin Savolaisten sanan-taivutoksia, kirjutettuna vieraalla puheen-murrella. Se oisi yhtä, kuin että pukea tyttölapsi aika-miehen voatteihin.
[78] Minä oun kuullut monen, joka aina ottaa Ruotin kielen esimerkiksensä, koska kysymys tuloo kielen-kirjuttamisesta (ehkeivät muita kieliä tuntenek) — siinäkin kirjutetaan monella tavalla yksi sana, e.m. Johan, John, Jonas, Jönis, Jöns, Jusse, Jösse, Jutte, Janne, Jan, Jankus, Johannes; eikä se meitä siksi villitä.
[79] Se on mahollinen että minä olen näissä joskus erehtynyt, voan toivon että tulla ymmärtäväisimmiltä valaistetuksi ja oijaistetuksi — ei pikaisuuella, eikä irvistelemisellä, mutta mielen tyyneyellä. Sillä tavoin tahon minä juuri mielelläin ottoo niitä muistutuksia vastaan, jotka mullen annettaneen, olkoon siitten suullisesti tahi kirjallisesti. Kuitenkin tahtoisin minä tehä yhtä välipuhetta, joka oisi että kaikki tutkimiset, moittimiset, ja muistuttamiset tästä kirjastain, tehteisiin Suomeksi — ei Ruotiksi. Sillä tavoin ylös harjoittaisimme näillä meijän keskenäisillä juttelemisillamme tätä meijän omoo puhettamme, ja hakisimme kahellaisen voiton, sekä kielen että asian puolesta. Ainoasti sillä eholla, tahon minä annaita jonkuun vastaukseen; muita Ruohtalaisia moitti-puheita mänöövät minun korviain sivuihten, ja jeävät multa vastoamatak.