[210] Tämä on yksi kaunis tapa meissä, ettei liukkaalla kielellä ketään kiusata tahi lepyytellä; ja se on kunniaksi meillen, ettei koko meijän kielessämme löyvyk yhtä sanoo, joka juuri merkihtee smickra, smila, (liukastella, viekastella). Samaten ei myöskään löyvyk meissä sitä tapaa että kaikkia joutavia kuuleskella (vara nyfikna), joka on varsin vasten meijän vakaista luontoamme; senpä tähen ei kielessämmekään löyvvk yhtä sanoo, joka merkihteis nyfikenhet, (uteliaisuus).
Mutta koska olemme nimittänyt näitä meijän hyviä tappjamme, niin emme myöskään saata salata niitä kehnompia, tahi luulla ettei meissäkin löyvyk viheliäisyyttä. Suomalaisilla on ensinnik se paha tapa että hyö luuloovat ja soimaavat toisiansa; kuitenkin eivät tiek sitä pahuuella eikä pilkan vuoksi, (niin kuin on muualla nähty). Toinen paha tapa löytyy meissä myös: myö olemme harvoin yhtä-pitäväiset. Tämä vika on nähty muissakin muuten urhollisissa kansoissa. Greekkalaiset (vanhassa tarinamuksessamme) ja Puolalaiset (tässä meijän nykyisessä) hyökin ovat aina näin välillään juonittelleet ja riitauntuneet. Tämä tuloo ehkä meijän eripuraisuutesta. Muut kansat ovat myös totistaneet meijän olevan pikaisia (häftiga, hastiga, snarstuckna) iteppäisiä (envisa, egensinniga) ja jäykkä-luontoista (buttra, trumpna). Eikä sitä saata salata, että meillä on karkia luonto, jos sitä kerran nostetaan. Mutta jos tällainen kiivas luonto taivutettaisiin hyviin tarkoituksiin, niin se oisi pystyvä ja saattaisi paljon aikaan, ja oisi tämä into hyvä soaha meistä vielä yhen mainittavan kansan. Mutta niin kuin tämä luonto nyt usseen osottaiksen meissä, nimittäin taipumattomuuella joutavissa, niin se on luettava meillen nauroksi vaan ei kunniaksi.
Kuitenkin niin kaikeista meijän virheistä meijän yhtätyytyväisyys (liknöjdhet) ja kehtoomattomuus (flegma) on suurin luettavaksi, se on häijyn heistä kaikista, ja yksi sikiä laiskuutesta ja mielenvalaistamattomuutesta; eikä sitä saata muuten hävittää, ellei paremmalla toimella ja mielen valaistuksella.
[211] Tämä hoivauttamisen tapa (vårdande egenskap) kuhutaan meijän uskomuksessamme, Jumalan edeskatzomus (Guds försyn), tahi Jumalan sormi (Guds finger).
[212] Rühs I D. p. 3, 187. III D. p. 133. Että nimittää niitä kaikkia jotka kiittää meitä urhollisiksi, oisi että täyttää kirjan tykkenään; myö tyytymme sen tähen ainoastaan tähän.
[213] Rühs, I D. p. 182, 187.
[214] l.c. II D. p, 38. III D. p. 133. Boëthii bref. lue Mnemosyne 1821. p. 272.
[215] Rühs, II D. p. 38. I D. p. 3. III D. p. 133, 134
[216] l.c. II D. s. 38. III D. p. 133. Mnemosyne 1821. s. 269, 270.
[217] Rühs, II D. s. 38. III D. s. 133.