[200] Tämä meijän luontomme, että aina olla omin varoisek, eikä luottaita muihin (josta siitten myös seuraa, ettei kaikkia uskoa eikä puhua) ovat Ruohtalaiset kuhtuneet luulemukseksi (misstänksamhet) ja salamielisyyteksi (förbehållsamhet), ja saattaa ehkä niin olla. Tässä myö heistä eroitamme meitä: sillä hyö ovat puheissansa, käytöksissänsä ja tavoissansa julkinaiset (öppna), niin että ne monestin paljastaavat ihtiänsä ehkä liiaksikin. Tämä on yks kaunis tapa, joka osottaa heissä rehellisyyttä ja kunniallisuutta (jos se vajuu syvämmestä); mutta jos se vajuu kielenkantimesta, tahi mielen-keveyvestä, niin se ei toimitak muuta, kuin että ovat loskariloita (skrodörer), liian-puheliaita (pratmakare), veltto-luontoisia ja pehmyt-mielisiä.
[201] Se on vielä nytkin yksi tapa Suomalaisten mielen-luonnossa (ett nationaldrag, karaktersdrag), ettei joutavat jaaritokset ja irvistelemiset heitä mielytä. Siinäkin eroittaiksen hyö muista monesta, etteivät naura tyhjästä.
[202] Tästä meijän kankeasta ja jäykästä, tahi kiivaasta ja kovasta luonnostamme, löytyy myös meijän kielessämme montaa sanaa jotka merkihtee tään-tapaisia mieliä, jotk eivät taivuk muihen mukaan, vaan ovat kovia ja taipumattomia; niin kuin e.m. jäykkä-niskainen (hallstarrig), uppi-niskainen (uppstudsig) kovakorvainen (ohörsam), kylmä-kiskoinen (ofördragsam), eripurainen (egensinnig), iteppäinen (envis), vastahakoinen (motspänstig), suuri-syväinen (stormodig), äkäpertty, äkäpässi, syvämikkö, jurrikka, m.m.
[203] Kaikki mitä tässä puhutaan meijän tavoista ja mielen-luonnostamme, tarkoittaa erinomattain sitä talon-pojallista kansoo, vaan tapoo myöskin ussein herrasmiehiä. Kuitenkin sanotaan Savon herroin, liioitenkin vanhalla rajalla, ennen tulleen jo muilta Suomalaisilta rajuutetuksi, heijän roivaillemisesta ja valehtelemisesta, jolla ne tultua rantamaillen toimittivat muka koti-vehkeitänsä.
[204] Sanotaan myös: Hullu kiitti miestänsä, mielipuoli naistansa: ja Hullu kiitti hevoistansa, miespuoli akkaase. Tämä on yksi kaunis tapa meissä, ettemme kiitä ihtiämme eikä omiamme, eikä myös vanhojamme; joka osottaa ei ainoastaan, ettemme ole paisuvaisia eikä ylpeileväisiä; mutta myös että meissä vielä löytyy sitä miehullisuutta, urhollisuutta, ja luonnollista voimallisuutta, joka jo monelta puuttuu. Sillä yksi urhollinen mies, ei se kehu milloinkaan uhkeuttansa (hänen käytökset osottaavat tätä jo kyllä): samaten yksi urhollinen kansa — ei sekkään tuosta pöyhistelete eikä isoinna käyttelete. Vasta kuin voima ja uskallus (joka aina luottaiksen voiman peälle) on hänestä kavonna, silloin vasta rupiavat tuosta puhumaan ja pauhamaan, että sillä saattaisivat muitakin muka uskomaan tätä vielä löytyvän heissä; ja jos eivät muuta taija, niin hoasteloovat ies esivanhemmistansa, jott' eivät heijän ansiosta jäisi varsin osattomiksi. Silläpä on jo niin monaisten sekä luettu että laulettu siitä pohjoisen voimallisuuesta, siitä rauta-kivisestä moasta, ja niistä vanhoin Jööttiläisten uhkeuesta, että mahtaisivat tuosta jo kerran kyllästyä, ja ite osottoo jotaik jaloutta.
[205] Näistä heijän Runoista käytettiin heitä ussein oikeuteen, ja tahottiin muka laulajat sakoillen näistä heijän runon-teoistansa. Nämät toas luulivat ettei heillen tuosta pitänyt olla sakkoa, kuin olivat vaan vetäneet oman nimensä virteen, jonka tähen sitä myös usseemmittain tavataan siihen liitettynnä.
[206] Tästä meijän hitaisuutesta ja hiljaisuutesta meitä syytetään kehtoomattomiksi (flegmatiska), ja pitkällisiksi (långsamma); ja kyllä se on tosi, etteime suinkaan joutavasta löyhistele, emmäkä tyhjästä hätäile. Meijän luonnossamme löytyy merkkillisellä tavalla yhistettynnä yksi ulkonainen jäykkäys ja yksi sisällinen tulisuus, joka ikään kuin yhtaikoo meissä muistuttaa näitä kylmiä pohjan-maita kussa asumme, ja niitä lämpöisiä iän-mantereita kusta olemme lähteneet.
[207] Otavan II:ssa Osassa, 60:nellä puoliskolla muist.
[208] Tätä on monikin tainnut jo liian paljon ottoo tavaksensa, koska heitä tuosta varotetaan ja nuhtellaan.
[209] Tämä heijän koti-rakkaus ei ollut mikään isänmaanrakkaus; sillä ehkä nämät syntyyvät ja kasvaavat yksissä, ja ikään kuin yhestä juuresta, niin hyö kuitenkin eroittaiksen toisista eri-tarkoituksillansa. Yksi heistä ei kasvata muuta kuin pieniä pähkineitä omallen suullen; mutta toinen kantaa hetelmiä, jotka kypsyyvät vielä tulevinna aikoinakin, ja tuottaa meillen siunauksia meijän sikiellisten. Että rakastaa sitä yhteistä kansoo, tahi sitä yhteistä isämme-maata, sitä eivät hyö ennen ymmärtännä, ja moni ehkä ei vielä nytkään sitä oikeen ymmärrä. Sillä niin kauvan kuin olimme Ruohin vallan alla, niin minkä mieli ei palana omaan hyötymiseen, niin sen syväntä poltti se Ruohtalainen nimi, ja ne Ruohtalaiset käytökset, Oma kansa piettiin halpana ja jaloin poljettavana, ja nouvattaissa vieraita tapoja heitettiin omat unoukseen. Kansan kieli ja valaistus jätettiin sipo sillään seisomaan omillen kannoillensa, ilman harjoittamata, sillä mitä hänestä harjoitettiin, harjotettiin vieraalla kielellä, että sillä oisivat tekevöinään meitä muka muukalaisiksi. Meijän mielestämme ja meijän muistostamme poistaivutettiin kaikki, joka oisi valistannut meitä meijän vanhoistamme, tahi tarkoittannut tietoa omasta tarinamuksestamme. Kaikkia sevoitettiin ja sotkettiin siihen Ruohtalaiseen nimeen; niin että jos nyt tahtoisimme tiiustella meitä ihtiämme, niin meijän täytyy vainehtia niitä jälkiä jotka vielä ehkä löytyisi näijen kirjoissansa ja heijän tarinamuksessansa. Mutta siitäkin ovat hyö jo tarkasti poispyyhittynnä; sen eistä eroittua heistä, seisomme tässä varsin avopäinä, tietämättömät mistä olemme lähteneet. Meijän tuloo sen eistä kiitoksella kostella heitä, jotka suurella vaivalla ovat kokeneet tahi vielä kokeevat säilyttää meillen näitä meijän muistojamme, pelastain heitä heijän kavotuksesta ja hakiin heitä valkeuteen. Jos sen eistä Ruohtalaisten muinoot Ruhtinat yllytti meitä luopua omistamme, ja tunkiissa meillen tapojansa vaativat meitä hylkeämään ihtiämme, niin se olkoon heillen anteeksi, sillä hyö näyttivät meillen muuten hyvyytensä ja laupeutensa; eikä kielistä niinnä aikoinna pietty suurta lukua, joina eivät paljon pitäneet henkestäkään. Mutta se oli tämä heijän mielikarvaus kieltämme vastaan, ja meijän oma huolimattomuus, joka vahinkoitti meitä juurin juuressamme, ja joka eroitti sen valaistun kansan meistä pois meijän moarahvahasta. Tämä jäi uskollisesti seisomaan omillen anturoillensa, vaan tuo nouvattaissa vieraita tapoja, vieraistui pois joukostamme. Jos sen eistä Ruohtalaiset halaisivat meitä nieltäksensä, sillä että tahtoivat tehä meijän ihteyttämme (individualitet) tyhjäksi, niin se on nykyisten aikoin valaistusta, jota meijän tuloo kiittää, etteivät voittajat eneä syö voitettujansa suuhunsa, tahi uhraa heitä Jumaloillensa niin kuin muinon tekivät (ja jota vielä joskus tapahtuu), eivätkä tie heitä (niin kuin muullon) varsin orjaksensa, ryöstettyä heiltä vapautensa, lainsa, nimensä, puheensa, moansa, valaistuksensa — ainoastaan henken heillen tuskin heittävänä; mutta että niitä nyt turvataan henkellisellä vakauvella (med personlig säkerhet) ja suojellaan ja varuistellaan laillisella asetoksella, annettua heillen tilaisuutta harjoitella omoo parasta, ja kieltänsä että valaistustansa tarkoitella; tekiin heitä sillä niin onnellisiksi alamaisiksi, niin vapaisiksi kansallisiksi (medborgare) kuin on suinkin mahollinen.