Ovidius.

Rakkaat Moamieheini! — Mitenkä minä alottelisin yhtä kirjoo, joka niin monessa tarkoituksessa on puuttuvainen ja vian-alainen? Joka kullakin puoliskolla (pagina) tarvihtoo selitöksiä minun puolesta, ja teijän puolesta ystävällistä hyvyyttä ja mielen-suosiota. Puhunko minä minun nuoruutestain ja kokemattomuutestain (oerfarenhet) vai puhunko minä näihen toimein työläisyytestä ja vaikeutesta, meijän kielen köyhyytestä ja harjoitamattomuutesta, näihen vehkeihen kustennuksista ja maksuista, eli niistä moneista muista vastuksista, jotka joka hoaralta ovat kohtaneet minua näissä minun aikeissani, — vai mistä minä soannen sanoja, rukoilla teitä altiksi-antamisuutestanne (skonsamhet) tätä kirjoa lukiissa ja tutkitessa?

Jokainen rehellinen ja valaistu isänmoatansa rakastava Suomalainen havaihtee kyllä tämän ison vaikeuven; ja löytää ei ainoastaan viheliäisyyttä niin tässä kuin muissakin ihmisten töissä, mutta myöskin, toisella puolella, jota-kuta ansiollista ja hyveä tarkoittavaista. Heijän silmissä minä en tarvihte vetee verukkeita (förebära ursäkter) tahi esteleitä (urskulda mig) näistä minun virheistäin; sillä hyö ottaavat tarkoitukseksensa sitä sisällistä ja toellista (det werkliga, reella) ei ainoastaan sitä ulkonaista puheen-pukemista. Ne toiset toas, jotk' eivät millonkaan puhuk Toimittajan[2] ansiosta ja hyvästä tarkoituksesta; voan jotka ovat aina, ikeän kuin Kärpäiset, soapuvilla toista alentamaan ja ryvettelemään, jotka ei ainoasti ylöshaek virheitä muissa (ehkä ovat ite enin virhen- ja puutteen-alaiset) mutta jotka keäntelöövät vielä viattomiakin paikkoja viaksensa — heijän silmissä minä en aattele käyvä tilin-tekoon, tahi annaita (inlåta mig) johon-kuhun selitökseen. Mutta se on teillen vaka-mielisillen, jotka seisotten ikeän kuin näihen molemmien keskellä — jotka, ehketten soimaa ketään, etten kuitenkaan ouk hyvät omasta peästänne perustamaan tästä teijän oatoksenne — joillen hyväksi, minä luulisin, että muutama sana, tästä kirjasta ja hänen aikomuksesta, oisi ehkä sopiva ja tarpeellinen.

Kukiin kirja-toimittaja alkaa että esipuheessansa luettoo siitä isosta vaivasta, joka on ollut hänellä kirjansa sepittäissä, ja ilmoitettua sitä uutta tietä, jolla hään on ikeän kuin auvaissunna viisauen portit, lopettaa sillä, että sisään-sulkea ihtesäk ja kirjansa Lukioihen muistiin ja mieli-hyvyyteen (ynnest). Mitäs siitten minä sanoisin, joka, niin monestapäin kahottu, olen uskaltanut astua yhtä aivan äkkinäistä ja raivaamatonta tietä; joka on ottanut koittelaksein yhtä asiata, johon ei vielä yksikään ennen minua hirvinyt puuttua; joka on yht-aikoa ruvenut että yhellä varsin roa'alla ja harjoittamattomalla kielellä toimittoo Tietomuksiin[3] ja Taitomuksiin[4] suloisuutta, ja että näissä aikeissa käyttää tätä kieltä toisella tavalla, kuin on tähän asti käytetty; eli toisella sanalla: joka on koettellut koroittoo tätä Suomen kieltä muihen oppineihen kieliin rinnallen, ja soattaa häntä siihen kunnollisuuteen, jota tarvitaan ihmisten ymmärtämyksiin[5] ja oppimuksiin[6] käsittämiseksi. Jos esi-puhe oisi millonkaan ollut tarpeessa, niin se oisi tällaisissa tiloissa, kussa yhöllä puolella tarvitaan että selittää tämän kirjan aivotusta ja oikeata käyttämistä, ja toisella, ilmoittamista sitä syytä, joka on minussa aikoin-soattanut näitä aikeita. Tämä on ehkä tarpeellinen näillä ajoilla, jollon rehellisyys ja hyvyys on ussein tullut moailmassa kateuelta soimatuksi, ja poljetuksi pahoilta; jollon ymmärtämättömät (sekä alimmaisesta että ylimmäisestä seävystä) ovat olleet näpset luulemaan jonkun vieraan tarkoituksen olleen salaistunna opin ja viisauen aineissa (lue p. 180) ja kahtoneet kummaksi, jos jokuu oatteleisi asiassa toista, kuin hyö muka — joill' ei ouk ollenkaan omoa oatosta, voan jotka riippuuvat ymmärtämättömästi ainoasti niihin vanhoin luuloin. Moni on minustakin jo arvellut, mistä minä olin ensin soanut tämän rakkauen omaan kieleeni, ja minkä puolesta minä oun niin harras tätä toimittamaan. Ehkä asia on itestään kyllä selvä (sillä omastaan jokainen piteä), niin tahon minä kuitenkin alusta kerroita, mitenkä minun mieli on ensin tullut näihin sytytetyksi, että sillä näyttää mitenkä yhestä pienestä asiasta monesti vajuu isompiakin vaikutoksia, ja mitenkä koko meijän elämä-kerta ussein riippuu yhestä tahi toisesta asian mutkasta. Ne monet vastukset (motgångar) ja vaikeukset (beswärligheter) jotka ovat kohtaneet minua näissä aikeissain, olkoon opiksi muillen, jotka mieliivät astua minun polullein, että meijän täytyy usseen tulla vastuksissa koeteltuksi, mutta ettei nämät ouk hyvät sammuamaan hyviä aikomuksia povessamme, jos ainoasti karaistaavat heitä.

Se on moni joka piteä sitä oma-rakkauteksi[7] (egenkärlek) puhua ihestään ja omista töistään — ja soattaa ehkä niin olla! Mutta on väli mitenkä puhutaan. Erittäin on puhua yhtä yksinkertaista elämän-tarinamusta, erittäin on pöyhistellä ja kiitoksella kehoittoo ihtiänsä. Myö soisimme mielellämme jos kukin kirjantoimittaja antaisi meillen jo alussa jonkun tiion omasta olennostaan, sillä myö tahtoisimme kernaasti ikeän kuin jo eiltäpäin tuntea sitä miestä, jonka kanssa meijän tuloo rueta tutuksi. Moni on siitä luulosta, ettei meijän pie huolia Toimittajasta, ainoastaan hänen työnsä on meillen otollinen ja hyötyllinen. Sekin soattaa olla oikeen oateltu! Mieltänsä myöten kukiin ajatteloo. Meijän oatos on, että yksi työ aina juohuttaa meijän mieleemme tekiätänsä; ja kuin ne yksinkertaisemmat ihmitteleevät paljaan työn, ja jäävät siihen ällistelemään, niin ne viisaammat ihmitteleevät niitä jotka ovat sen tehneet, ja kiittäävät heijän tointa ja ymmärrystä. Sillä tavoin niin ne isoimmat vehkeet moailmassa, ikeän kuin ne kauniimmat käytökset, ovat ainoastaan isoin miesten muisto-merkkiä. Sillä heijän työt ja toimet ovat ikeän kuin jeähmettynnä näissä kuolleissa teoissa (produkter) siitä heissä löytyneestä kuolemattomasta voimasta; joka näissä osoittaiksen ja levitteleiksen muillen, joita ne sytyttäävät samalla innolla ja mieli-pakolla, hyviä ja jaloja töitä nouattamaan.

Mutta jos (niin kuin sanottiin) nimittäisimme niitä aiheita, jotka ovat minussa ensin sytyttänyt tämän rakkauen Suomen kieleen, joka on riippunut minussa jo pienuuesta pitäin, niin se on merkillinen mitenkä minä vasten omaa luontoain,[8] oun tullut nouattamaan tätä kieltä.

Minä olin lapsuutessain näpsä laskeimaan lauluin lavuillen, sillä minä tein toisinaan Ruotiksi, toisinaan myös Suomeksi pieniä laulun-sipaleita omista renkilöistämme ja piioistamme. Minkälaiset hyö lie olleet, on arvattava, yhen lapsen loruja — minä en ollut silloin jos 12:llä vuuella. Kuitenkin eivät tainneet olla varsin ilman oatoksetak, koska heitä laulatettiin ei ainoastaan kotona, mutta myös noapurissa. Sillä tavalla juoksivat jo puheet kylään tästä pienestä virren-sepästä. — Niin tapahtuipa että Herra Lakimus-Kirjuttaja (Magistrats Sekreteraren) J. Judén asui silloin Juvalla, Vehmaisen hovissa, kussa se oli Lasten-kouluttaja (Informator) ja jota jo silloin mainittiin hänen rakkauesta Suomen kieleen.[9] Niin koska hän oli soanut kuulla näistä minun lauluin-laitoksista, niin tuloo hään yhtenä lauantai-iltana pappilaan (minä muistan tätä niin tarkasti kuin oisi vasta öylöin tapahtunnut) ja pyytää minua ensin näitä laulamaan; siitten tarttui hään minun käteen, ja sanoi: "Elä sinä veikkonen huolik näistä Ruohtalaisista Runoista! Heillä on kyllä niitä, jotka runoillee heijän kielellänsä, ja jotka ylös-harjoittaavat heijän puhettansa; mutta meijän Suomalaisesta puheesta ei huolik ykskään. Sitä alenetaan ja poljetaan, ehkä se on suloisempi kuin ykskään muu. Harjoita kultainen ihtiäis ainoasti tästä omasta kielestäis, siitten sinusta tuloo aikoa myöten aika mies, ja tulet moa-miehiltäisi siunatuksi." Minun täytyi luata tätä hänellen, oikeen kättä-antamisella; ja tämä oli minun ensimäinen herätys tällen Suomalaisellen tiellen.[10]

Mikäpäs nyt oisi mulle sovelliampi, kuin että selittee näitä minun Suomalaisia harjoituksia tästä minun lupauksestain, jo lapsuutessain. Mutta se ei ollut varsin niin! Kyllä minä jonkun ajan tarkoitin hänen sanansa peähän, mutta se unehtui multa välleen, ikeän kuin kaikki minun lauluin-laitokset, kunnekka tulivat jo toisen kerran ylös-sytytetyiksi. Minä olin jo 14:nen vuuen vanhana, kuin minua pois-laitettiin, ensin Porvon Lukistoon (Gymnasium), ja sitten Turun Opistoon (Akademi). Siitä päivästä minä oun aina ollut pois kotoa, ja jos minua jollon-kullon lupa-aikoina (under skol-ferierna) laskettiin kotiin, pitämään Joulua tahi Juhannusta, niin unehtui multa kuitenkin, kaupuntiloissa ollessain, sitä Suomen puhetta, jota olin jo joksikin oppinut, ja oisi kokonaan multa pois-hävinnyt, ellei yksi toinen tapaus oisi toas innoitellut minua, ja taivuttannut minun mieleini siihen Suomalaiseen kieleen.

Se oli s. 9:nä päivänä Loka-kuussa v. 1815 koska minä kahen miehen keralla[11] läksin soutamaan Jukajärven selän poikki, panemaan ketun-sankojaini Kytöniemellen, toisella puolella järven, jollon minä uuestaan tulin muistutetuksi tästä Suomenkielen sointumisesta. Minä pyysin heitä ajan-ratoksi laulamaan jotakuta minullen mielen-nouteeksi. Silloin rupeisi Torvelainen kokassa koroittamaan eäntäsek, ja laulo vasta-tuuleen, jotta veneh vapisi, airot vetkistyit veneessä. Hään runoilli vanhoja mehtä-runoja, joita muinoin laulettiin, kuin lähettiin Karhua koatamaan.[12] Sekä ne kauniit sanat, että hänen heleä eäni, jossa ei ollut lapsellista mutta urhollista sointua, hällytti minun nuoren mieleni, että rupeisin juuri itkemään. Minä olin jo ennen kuullut Suomea laulattavan, voan ei vielä yhtään tällaista vanhan-aikuista Runoa. Nytpä minä vasta keksin tämän kielen kauneutta ja somaisuutta, ja havaihtin syämmessäin yhtä liikutosta, joka ei ouk sanoilla selitettävä.[13] Kuin tulimmo kotiin, niin oli ensimmäinen teko, ylös-kirjuttamaan näitä hänen Runojansa, ja kuulustella ellei hänellä ollut muita sellaisia. Minä kirjutin kaikki mitä hään taisi, ja kuta usseemmin minä heitä lu'in, sitä enemmin minä heihin mielistyin; nytkin juohtui minun muistiin mitä Judén oli muinon puhunut tämän kielen suloisuutesta, ja mitä minä olin jo silloin luvannut. Minä rupeisin nyt jokaista kysymään jos osaisivat Runoja; ja koska Rippi-koulu silloinkin sattu olemaan meijälässä, niin minä yht-aikoa laulatin kaiken pitäjän lapset. Muutamat nauroivat mullen, muutamat laulelivat mitä taisivat, ja mitä hyö lauloivat pistin minä kirjaan. Vanhoja ja nuoria, miehiä ja akkoja, poikia ja piikoja — kaikkia minä laulatin. Ja koska moakunta aina pyhinnä tuli pappilaan, niin silloin olin minäkin aina tiiustamassa, kutka heistä taisi parhaittain Runoja. Se oli alussa varsin työläs soaha heitä luettamaan laulujansa tahi lukujansa. Nuoret kainustelivat, ja vanhat ujostelivat minua. Moni pelkäis tulevaan tuosta sakoillen,[14] moni piti sitä häpiäksi laulella näitä vanhanaikuisia loilotuksia, moni syytti eäntänsä kehnoksi, moni laulunsa; ne jotka oli viisaita olevoinnaan pelkäis tulevasek voimattomiksi, jos muka opettelisivat minullen loihtu-sanojansa.[15] Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin"! Minä kuletin kaupunnista painettuita Suomalaisia veisuja, eli "arkkiloita" kuin heitä kuhutaan, joita minä annoin niillen nuorillen, vaihtoksi heijän Runoistaan; ja ne vanhat miehet täytyi minun lepytää viinalla, kunnekka heijän kieli läksi liikkeellen.[16] Moni sanoi mullen suorastaan, ettei se käynyt kuivin-suin laulaminen, ja että tahtoi mieltä velloittoo, elleivät olleet vähän rohkeisillaan. Sillä tavalla laulatin minä joka lauantai-iltana Juvan moakuntoo,[17] ja minun Runoin- ja Loihtuin-kootukset kohoisi päiväpäivältä aina isommaksi. Semmoiset asiat tuli kohta kuultuiksi, ei ainoasti noapurissa, mutta niissä kaukaisemmissakin moa-kylissä, eikä ainoasti Juvan pitäjässä, mutta myös niissä muissa likimmäisissä. Jokainen Velho ja Kuohari, joka matkusti näillen maillen, kävi ensin Juvan pappilassa laulamassa "nuorellen Herrallen" Runojansa; niin että tässä nähtiin usseen minun seurassain Salvuriloita, Puoskariloita, ja kaikellaisia Poppamiehiä.[18]

Suurin osa heijän lauluistaan oli joutavia remputoksia, pahapäiväisiä ruokottomia loruja, viinavirsiä ja muita juomariloilotuksia, tok' oli aina joukossa monta kaunista Runoa, monta verratointa vertausta ja synkäitä Loihtu-sanoja. Etteivät pitänneet pahastua, ja että pitivät lauloo kaikkia laulujansa, täytyi minun kuulla niin hyvät kuin huonotkin; erinomattain koska pitivät ne vanhimmat ja kauniimmat Runot halpoina; ja aina ensin laulelivat nykyisempiä Turussa painetuita veisuja.