Jo häntä kerran siitten ha'in,
Ja tapais'n portissaan;
Mä hänet käsihini sain,
Ja pyysin suuta voan;
Mutt' silloin joutui isä sinn',
Joka tuil porstuastakin;
Ja silloinkin se siihen jäi,
Mun täytyi olla — ilman, näin.
Ma, rannallaik, sen tapaisin
Niin mieli-lempöinen;
Toas pyysin suuta samaisin.
Hään sanoi: "veikkonen"!
Ja suutansa jo ojensi;
Voan silloin talon koiraki
Mun puri seäreenipä, niin
Jott' täyvyin heitteä, kaikki, siin'.
Kuin öylöin kävin sivuitsen,
Hään sanoi, hiljain, nuon:
"Ma akkunani avaitsen,
Ja outan sinun — tuonn'!"
Ma tulin, toivoen, niinkuin muut,
Ja nostin ylös tikapuut;
Voan katkeis, pahat, noustessain;
Ja suuta — empä soanut vain.
Ja niinpä ainakin se lie —
Vaikk' olen vielä nuor',
Voan jos en suuta soak, niin mie
En maltak olla nuon.
Niin sanoppas, kuin kuulet niit',
Mitäsmä olen tehnyt siit'?
Kosk' eipä ykskään auttanoon,
Ja suuta mulle antanoon.
Kosia.
[Lauletaan kuin: "Under bröstet bar jag smärta" &c.]
Mielessänipä minä kannan
Murheen, jokapa on jo vanha;
Eikä ykskään nyt taijak auttaa,
Paihti sinä, ja sinun kautta.
Niinpä tämäkin liika vaiva
Syämmeni jo pohjat kaivaa;
Enkä tiijäk mitäs mun puuttuu,
Mielessanipä kaikki muuttuu.
Yö on kolkko, ja päivä kylmä;
Mutta, kultuein, sun silmä —
Sepä lämmitteä mun mielein,
Ja mun soattaapi ilon tielle.
Sie oot kaunis, ja sie out koria,
Sie out nuori ja varsin soria!
Ilmankoskipa minä soisin
Jotta, seurassais, aina oisin.