Mitä muuten tulisi sanottavaksi meijän kirjakielestämme, niin oommo jo siitä jutelleet Otavassamme, johon osotetaan lukioitamme; ja muistutamme ainoasti, että olemme tässä niinkuin muulloinkin nouattanut Savon-puhetta,[11] ja ottanut tavaksemme, että aina painuttoo näitä kansallisia Runojamme sillä puheen-murrella, kuin ovat tehtynnä, tahi tulleet meillen lauletuiksi.
Se näyttää monesta ehkä joutavallen, että olen nimittänyt milloin, ja keltä, minä olen heitä soanut; mutta se olkoon sanottu heijän valaistukseksi, jos tarvis oisi heistä tarkemmin tiiustella, ja kunniaksi heillen, jotka ovat mullen näitä lukenneet; sillä minä olen aina luenut sitä kunniaksi — ei että tulla kirjoissa nimitetyksi — mutta että tulla mainituksi harjoituksistaan kansalliseen ja tietolliseen johtatukseen.
Viimeiseksi tahomme myös jotaik sanoa tämän kirjan nimittämisestä. Koska meillä jo on Otavat taivaallamme, niin olkaan myös Väinämöisetkin. Väinämöisiksi huhutaan Norjan Suomalaisissa (i Norrska Finskogarna) sitä tähtee, jota myö nimitämme Väinämöisen-virsuksi tahi Venäjän-virsuksi, eli niin kuin sitä myös muualla kuhutaan, Seulajaiset, Seulajainen ja Rian-seulat, joka kulkoo Otavan eillen, jo matkan peässä, ja kussa löytyy monta pientä selittämätöintä tähti-kipunata, josta sitä myös Rysmäksi t. Rysmä-täheksi mainitaan. Ja koska Väinämöinen oli meijän Peä-Runojamme, niin olkaan nyt nämät pienet Väinämöiset hänen palveliat ja kielen-noutajat!
Kirjutettu Tukhulmissa, Joulu-kuun 7:nä päivänä vuonna 1828.
C. A. Gottlund.
VÄINÄMÖISET.[12]
"Väinämöiset — mikäs se on?"
Se on tähti taivoisessa,
Seulaisten pieni sikeri,
Virsu vanhan Väinämöisen,
Jok'on ilmassa, iässä,
Otavasta oikeesehen,
Rajalla Linnun-ratojen.
Siinä kiiltääpi kitisee
Sätehellä seihtemällä,
Tuhannella tuikkarella
Viskoitteloo valkiansa
Tännek tuonnek taivoisehen.
Ukko vanha Väinämöinen
Heittiin pitkin pientarellen,
Maito-heinillen makoomaan.
Vuohen-kukat vuoteheksi,
Lehmän-kielet liepeheksi,
Apilat peän-alaksi.
Leivoiset ne lentelivät,
Virsiänsä viruttivat
Ukon korvissa koreesti.
Käki kukkui kuulusasti,
Onnen-kukko kuusikosta
Luki satoja sanoja.
Väinämöinen, vanha-miesi
Vetjusteliin väsyksissään
Päivän-paisteessa parraassa,
Kuumahassa kuun-valossa.
Etelätär, neito nuori,
Laskiin päivän-laskennolta,
Lännestä tähän lähättiin,
Hänen suutaan suikutteli,
Hänen leukojaan likisti.
Kukat hiljan kuiskuttivat,
Heinät hiljan heiluttivat,
Hyssytti häntä hyvästi.
Ukko vanha Väinämöinen
Nukahtipa nurmen peällä,
Uupui suloiseen unehen.
Näki unta viisi vuotta,
Seihtemettä sitä selitti.
Unessaan Ukko käveli
Taivaan pilviin piirtä myöten,
Witojen tähtiin tietä myöten
Kulki pitkin kuun kujasta,
Kantavansa kanteleensa
Tuonnek Otavan ovillen,
Pohjos-tähen porstuvillen,
Sauvan Aaroisen salihin.[13]