Tullessaan tuonnek tuloovat
Ruomin muinoisat Runojat,
Troijan soan-toimittajat,
Uhoimmat soiton-urohot
Tunkeksivat tämän ympäir.
"Laula veikkonen vähäisen
Teijän moasta maistiksemme,
Koitteheksi teijän kielen!
Laula, laula Väinämöinen,
Hyräile hyvä Isäntä
Niitä soittoja somia,
Joita lauletaan Lapissa,
Soitettaneen Suomenmoassa!"
Ukko vanha Väinämöinen
Kauan ensin kainusteliin,[14]
Ujosti näitä Uroja;
Siitten otti kanteleensa,
Vasemmalla käsi-varalla
Peästi vyönsä vyötäisiltään,
Peästi helmat helppoisilleen,
Tuuleen hameensa hajotti.
Siitten hieroi kämmeniään,
Kämmeniään, kymmeniään:
"Soitammahan sortaammatak,
Laulammahan lakkaammatak,
Iloksi näiten Isänniin
Näiten miesten mieleheksi!"
Siitten rupeisi Runoillen,
Laulujansa lasketteli —
Lauloi päivät peättämätäk,
Lauloi yötä yöttymätäk,
Kolmet päivee perättäin
Soitti soittoja soreita.
Väinämöisen soiteltua
Tàhet tansi taiwahalla,
Kuu se kuuntel' pilven peästä,
Nauroi taivahan navalla.
Kuin hään lauloi lauat heilui,
Taivaan-parret parkaisivat,
Vinkuivat tuulen-vihinät.
Kuin hään soitti sormillansa,
Peukaloillansa peuhaisi,
Itki ite Ilmarinen,
Vuolankoinen Vuoren-ukko
Vetiin vatsan-veänöksissään,
Ähmäröiset ähkäilivät,
Voiperoiset voihkailivat
Tästä soitosta somasta,
Näistä lauluin-laitoksista.
Jo päiväntenä kolmantena
Rupeis Ukko Väinämöinen
Vasta parraaita panemaan,
Silloin laulujaan lateli,
Kajahutti kanteletta,
Jotta kielet kiljaisivat,
Eänet kaikki ärjäisivät,
Parkuisivat joka paikka.
Päiväntenä kolmantena
Ennen Kukon kuulumatak,
Päivän nuoren nousematak,
Rupeematak oamu-ruskon,
Lasketteli laulujansa,
Kaikkiin sakeemmat sanansa,
Jotta Hiijet himmenivät,
Taivaan vallat vapisivat,
— Lumohutti ite Luojan.[15] — —
Silloin soitti soitumellaan,
Kantelellaan kaikutteli,
Jotta rauat raukenivat,
Vasket vaipui kanteleesta.
Lauloi kaikki kanteleensa
Paljaaksi tähti-säteeksi,
Lauloi kielet kanteleessa
Paljaaksi päivän-paisteeksi,
Lauloi naulat kanteleessa
Paljaaksi kuun-kuumeeksi.
Soitti kynnet kynsistänsä,
Soitti suonet sormistansa,
Käsistänsä liha-keäpet — —
— — — — —
Siinä muinot, muhkiammat,
Virren-sepät viisahammat
Seisoivatten säikähtyneet
Tämän yhen ympärillä.
Kaikki ihmitti isosti,
Mainittivat tätä miestä
Heijän parvesta parraaksi,
Sukaksi heijän suvusta.
Kukin kahto kummahaksi
Tätä Suomen soittamusta,
Käyttämistä meijän kielen.
Eipä tainut Orpheus-kaan,
Eikä Ossian osanut
Parempia pannaksensa,
Rueta hänen rinnallen
Kieliin peälle kilvoitella,
Virren-töillen työskentellä.
Runottaret, Laulattanet,[16]
Pindin piijat Soitottaret,
Eivät hyökään vielä nähneet
Eikä taivaassa tavaneet
Kauniimpia kanteleita,
Koreempia soiton-koneita.
Ite Homerus ihastui,
Ihastui ja ihmetteli
Tätä Poikoo Pohjolasta,
Tätä parta-suu uroa;
Anto kättä, anto suuta.
Sylissään häntä sylitti.
Kahtoi vielä kanteleesen,
Hänen koppahan koputti,
Sanoi: "saatatkos salata; — — —
Sinä riähkä, riemullaisi
Sinä lempo, leuvoillaisi
Pi'ät sellaista iloa
Josta Hiijet himmenöövät,
Taivaan vallat vapisoovat
Hervehtiipi joka henki."
Vastais kielet kanteleessa,
Soiton-koneilla sopotti:
"Ei meit' laula kaikki lapset,
Soittanek sormi jokaisen.
Tämäpä Ukon tekemä,
Väinämöisen vestelemä,
Teki kopan koivun luusta,
Taitto tammesta jalakset,
Jota koversi kovalla
Väinämöinen veihtellänsä,
Suomen i'äksi iloksi,
Lappalaisten laulannoksi."
Ukko vanha Väinämöinen
Nukahti vasta nukuksiin.
Vielä makais vuotta viisi,
Vuotta viisi, vuotta kuusi,
Nukuksissa hyvän unen.
(Uni pettipä Ukonkin,
Vietteli makiaan makuun.)
Havaihtessaan hään havaihti
Kaikki tyhjäksi uneksi;
Heinät oli helvistynneet,
Ruohot kaikki jo ruostunneet,
Linnut lähteneet levollen.