* * * * *
Vähää ennen auringonlaskua seuraavana päiväni kun ystävämme olivat lähteneet markkinapaikalta tapaamme Pekka Drufvan ja Nick Truven istumassa nuotion ääressä ja paistamassa hirvenlihaa. Lähellä sitä paikkaa, jossa he istuivat suuren plataanin alla, kohisi hurja koski, jonka jyminä kuului kauaksi. He olivat näet saapuneet löytöretkensä määrään, ensimäisen vesiputouksen partaalle Schylkilljoessa.
Seutu oli villinkaunis. Kaksi kalliosaarta katkaisi itse putouksen kolmeen osaan, joissa vesi kuohui maidonvalkeana.
Kun paisti oli valmis, alkoivat he syödä hyvällä ruokahalulla, jonka liikunto metsässä ja herkullinen metsänriista synnyttää. Kun pahin nälkä oli sammunut, alkoivat he jutella. Nick Truve alotti keskustelun.
"Sen verran kuin minä ymmärrän", sanoi hän, "on itäisin noista koskista paras myllynpaikka. Kovin korkea ei tosin putous ole, mutta kylliksi sittenkin, niin että se voipi veden ollessa matalammallakin käyttää vesiratasta, ja voimakkaammaksi se voi tulla, jos rakennetaan sulku keskimäiseen jokihaaraan. Ja kaunista ja hauskaa täällä myöskin on. Sen lisäksi metsänriistaa näyttää olevan runsaasti. Totta totisesti, jos kuvernööri päättää rakentaa tänne myllyn, niin tahtoisin kernaasti ruveta mylläriksi. Isälläni oli mylly, niin että jo lapsena perehdyin myllärinammattiin. Tosin se oli tuulimylly, sillä vesimyllyjä ei ole Hollannissa, ei ainakaan meren rannalla, jossa minä synnyin, mutta jos kerta on oppinut hoitamaan tuulimyllyä, niin osaa sitä myös vesimyllyä käyttää. Käyttövoima vain on toinen."
"Aiotko sitten luopua tiedustelija- ja metsästäjätoimestasi", kysyi
Pekka Drufva.
"Sitä minä olen kauan tuuminut. Katsohan, Pekka Drufva, yhtä kestävä ja kokenut olen minä kuin useimmat muutkin, ja naimiseni kautta on minulla enemmän suhteita intiaaneihin kuin kellään muulla, mutta minun aistini, näköni ja kuuloni alkavat heikontua iän mukana, ja se on arveluttava asia tiedustelijalle. Sinä, Pekka Drufva, joka olet kuvernöörin suosiossa, voisit kernaasti sanoa hyvän sanan puolestani, jos myllyn rakentamisesta tulee tosi."
Sen Pekka Drufva lupasi. Sehän oli vähintä mitä hän saattoi tehdä miehen hyväksi, joka oli perehdyttänyt hänet erämaan salaisuuksiin.
Nyt aurinko oli laskenut mailleen ja alkoi hämärtää. Keskustelua jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sitten Nick Truve kääriytyi vaippaansa ja heittäytyi pitkäkseen nuotion ääreen.
"Voit sinäkin huoleti panna maata", sanoi hän, "sillä olen varma siitä, että turhaa meidän on vahtia. Villieläimet karttavat tulta, ja mitä vihamielisiin intiaaneihin tulee, niin saivat he kyllikseen sinun tulikäärmeistäsi. Varmaankin he ovat nyt hyvinkin kaukana."