Karin katsoi kiitollisena veljeensä, ja äiti astui hänen luokseen ja taputti häntä poskelle.
Varhain seuraavana aamuna, kun ilma oli kaunis, joskin pakkanen yhä paukkui nurkissa, läksi Pekka Drufva matkaan hyljepyssy olkapäällään. Illalla hän palasi väsyneenä ja pahoillaan.
"Etkö tavannut hylkeitä?" kysyi kersantti.
"En ainoatakaan. Mutta toivoani en vieläkään ole kadottanut. Ensi kerralla yritän yön aikaan. Ehkäpä hylkeet uskaltavat esille kuutamolla." Kersantti nyökkäsi päätään, eikä sinä iltana sen enempää metsästyksestä puhuttu.
Mutta kun Pekka Drufva kävi vuoteelleen, tuumi hän mielessään:
"Huomenna minä lähden Rapatalon Lassin luo. Jumala antaa syntini anteeksi, sillä hän tietää, miksi sen teen. Isän ei tarvitse vetää sahraa kuninkaan palveluksessa silpoutuneilla jaloillaan — pikemmin joku kuninkaan hirvistä saa heittää henkensä."
TOINEN LUKU.
Hirvenpyynti.
Korkeana ja juhlallisena seisoi honkametsä kuutamossa. Puiden oksilla kimalteli lunta, ja valkealle vaipalle, joka peitti maan runkojen välissä, piirteli kuu omituisia varjoja. Ilma oli raitis ja selkeä ja pakkanen pureva. Hiljaa ja varovaisesti hiipi kaksi suksimiestä honkien pilaririvien lomitse. Siinä oli Pekka Drufva ja Rapatalon Lassi. Pekalla oli ruutisarvi sivullaan ja selässä hyljepyssy, sytytin loisti kuin kiiltomato. Puoleksi kuiskaten he vaihtoivat silloin tällöin muutamia sanoja. Kumpaisenkin silmät olivat koko ajan kiintyneet kuutamon valaisemaan maahan.
"Jälki kulkee ylös vuorelle. Koiras on eronnut naaraasta ja vasikasta.
Tuossa on sen jäljet. Erotan ne pitkistä sorkista", kuiski Pekka.