"Kultakukkaseni", nyyhkytti Karin, "minä suren sinua koko elinikäni, enkä koskaan maista palastakaan sinun lihaasi, vaan syön vain nauriita, vaikkapa kuolisin nälkään."
Pekka astui navettaan, laski kätensä sisarensa olkapäälle ja sanoi lempeällä ja lohduttavalla äänellä:
"Älä itke, Karin, Kukkanen saa elää."
"Ei, kuolla sen täytyy", nyyhkytti Karin, "isä on sen sanonut, ja mitä isä kerran on sanonut, sen hän myös pitää."
"Minä lupaan sinulle, ettei Kukkasta teurasteta."
Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, kuului niin varmalta, että Karinin epätoivo katosi. Iloisena hän kiersi käsivartensa veljensä kaulaan ja kuiskasi:
"Jos sinä pelastat Kukkasen, niin kiitän sinua koko elinaikani."
Kun Pekka hiukkasta myöhemmin palasi tupaan, astui hän isän luo, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
"Anna Kukkasen elää vielä pari päivää. Olen kuullut, että
Lumparinselällä on hylkeenreikiä."
"Niin", sanoi kersantti lempeästi. "Antaa sen elää niinkauankuin meillä on toivoa suoriutua tästä pulasta muulla tavalla. Jos saisit ammutuksi hylkeen tai kaksi, pääsisimme hyvän matkaa edemmäksi."