Anna muori oli vaiti, ja hiljaisuus vallitsi takan ääressä. Kersantti veisti, naiset kehräsivät, ja Pekka luki. Äkkiä sanoi kersantti karskilla äänellä, joskin sanojen alla tuntui syvä liikutus:
"Huomenna on Kukkanen teurastettava."
Kaikki kolme kuuntelijaa hätkähtivät, ikäänkuin sähköiskusta. Anna muori alkoi heti puolustaa lemmikkiään.
"Mutta mies kulta, ethän sinä voine sitä tarkoittaa? Teurastaisimmeko Kukkasen, joka on paras! lehmä koko paikkakunnalla ja johon me kaikki olemme niin suuresti kiintyneet — ainoan lehmämme, ainoan kotieläimemme voinen kai sanoa, sen jälkeen kuin vuohet teurastettiin viime syksynä. Milläs me voisimme korvata sen mainion maidon?"
"Vedellä. Kaivo on paras aittamme, sillä se ei tyhjene koskaan."
"Ja kuka vetää sahraa, kun keväällä on kylvettävä?"
"Sen minä teen. Minun jalkani ovat lyhyet mutta vahvat."
Anna muori risti kätensä ja huojutti suruissaan vartaloaan edes ja takaisin.
"Ymmärräthän sinä", sanoi kersantti lempeämmällä äänellä, "että vain kova pakko saattaa minun tekemään sellaisen päätöksen, sillä toista sellaista lehmää kuin Kukkasta emme saa koskaan, ja se on palvellut meitä niin uskollisesti, että lasken sen oikein perheeseen kuuluvaksi. Mutta en keksi muutakaan keinoa. Lehmän lihalla ja nauriilla, jotka viime syksynä pelastin pakkaselta, voimme elää kevääseen asti. Ja sen nahasta voimme saada hiukan rahaakin. Niin, totta totisesti, muuta keinoa en keksi — —"
Karin heitti esiliinan kasvoilleen ja kiiruhti ääneensä nyyhkyttäen ulos. Hetken kuluttua seurasi Pekkakin häntä. Hän tiesi löytävänsä sisarensa navetasta, ja siellä hän olikin. Siellä oli pimeä, mutta sisar oli heittänyt oven auki, ja hämärässä valossa hän näki Kukkasen seisovan karsinassaan ja märehtivän aavistamatta sitä kuolemantuomiota, joka äskettäin oli langetettu. Ja kädet lehmän kaulaan kiedottuina seisoi Karin itkien, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut haljeta.