Kersantti naurahti.
"Kas vaan, minäpä luulin aina, että jos milloin niin kovina aikoina kelpo miestä oli autettava. Minä tarkoitan, hyvinä aikoina hän auttaa itseään. Mutta Sven eno on muita viisaampi. No, sanoitko minultakin terveiset ja kysyit lainaisiko hän hiukan rahaa verkkolankojen ostoon?"
"Kysyin kyllä."
"Entäs mitä hän vastasi?"
"Hän sanoi, että mies, jolla on varaa hankkia lasiruudut tupaansa ja kustantaa poikansa Turun kymnaasiin, ei suinkaan ollut lainan tarpeessa."
Kersantti siristi silmiään ja kääntyi vaimonsa puoleen.
"Muistatko, Anna, miten sinä, kehottaessasi minua kahdeksan vuotta sitten muuttamaan vanhasta kodistani Roslagenista sinun kotiseudullesi, Ahvenanmaalle, vetosit siihen, että me täällä hädän hetkenä voisimme saada tukea rikkailta sukulaisiltasi. Mitä sinä nyt tästä arvelet?"
Anna muori puri huultaan, mutta vastasi lempeästi:
"Enpä minä sittenkään ollut aivan väärässä, sillä toisen veljeni, Niilon avutta emme koskaan olisi voineet kouluuttaa Pekkaa. Onhan hänellä, tietääkseni, sekä vapaa asunto että ruoka enonsa luona oleskellessaan Turussa."
"No, siinä olet kyllä oikeassa, Anna", myönsi kersantti. "Mutta katsohan, hevosenkengittäjävanhin Turussa onkin oikea miesten mies, joka ei ole enemmän veljensä Svenin kaltainen kuin pertuska taikon. Ja sitä paitsi hän ei asu Ahvenanmaalla, niin etten voinut luulla sinun tarkoittavan häntä puhuessasi 'tuesta'. Mutta miksikä sinä välttämättä tahdoit tänään, tämmöisessä koiran ilmassa vielä lisäksi, lähettää pojan Mustaankylään sellaiselle asialle? Sanoinhan sinulle edeltäkäsin, miten sen asian kävisi, niin, vastaukset osasin ulkoa ennenkuin olin ne kuullutkaan. Mutta minä sallin sinun tehdä mielesi mukaan, sillä minä tuumin: Voi olla hyväksi, jos Anna oppii perin pohjin tuntemaan vanhimman veljensä."