Kuvernööriä värisytti. Äkkiä hän hyökkäsi pystyyn ja huudahti leimuavin silmin:
"Nuo rosvot eivät ole voineet ennättää vielä pitkälle. Minä annan sotamiesten lähteä liikkeelle ja asetun itse heitä johtamaan, me tavotamme heidät, ammumme väkivallantekijät ja vapautamme tytöt."
Tämä ajatus oli saanut kuvernöörin siinä määrin valtaansa, että hän lähestyi jo ovea lähettääkseen sanaa linnoitukseen, mutta hän hillitsi itseään Pekka Drufvan sanoessa:
"Se olisi uhkarohkea teko. Muistakaa, kuvernööri, että neidot ovat heidän vallassaan, ja täydellä syyllä voi pelätä, että sellainen vanha merirosvo kuin Peter Irgens, jota vihan ja koston henget sitä paitsi hallitsevat, ei epäröisi murhata neitoja, jos hän joutuisi ahdinkoon. Sitä paitsi otaksun, että hänellä oli vastassaan irokeesijoukko joen toisella rannalla. He ovat laittaneet paareja, joilla neitejä on kuljetettu, ja tuollaiset taakatkin käsissään ovat intiaanit niin nopeajalkaiset, että sotilaat, jotka eivät ole tottuneet marssimaan erämaissa, eivät voisi saada heitä kiinni. Ja ken tietää miten kauaksi pohjoiseen he veisivät neidit, jos Peter Irgens huomaisi olevansa takaa-ajettu."
Kuvernööri huokasi syvään.
"Niin, niin", sanoi hän, "minä huomaan hyvin, että olet oikeassa. Mutta sanohan, oletko itse keksinyt jonkun paremman keinon?"
"Olen kyllä", vastasi Pekka Drufva. "Vielä tänä yönä aion lähettää sanan ystävälleni, mohikaani päällikkö Uncasille ja pyytää, että hän tulisi vastaan Delawaren tuolle puolen oleviin metsiin. Itse lähden aamun sarastaessa joen poikki, etsin heidän maallenousupaikkansa ja seuraan heidän jälkiänsä. Aivan varmaan onnistuu minun ja Uncasin seurata heidän kintereillään ja joko viekkaudella tai väkivallalla saada neidit vapautetuiksi."
"Ja minulle, heidän luonnolliselle suojelijalleen ja puolustajalleen, sinä et suo mitään osaa heidän pelastamisessaan? Minunko pitäisi istua kotona kädet ristissä, sillä välin kuin lapseni — ei koskaan."
"Nyt minä tulen teidän osaanne suunnitelmassani. Niinkuin kai tiedätte, herra kuvernööri, ei sotakirves mohikaanien ja irokeesien välillä ole ollut maahan haudattuna sen jälkeen kuin me pelastimme Mackin. Tosin ei mitään suurempia otteluja ole ollut, sillä siihen kumpaisetkin puolueet ovat tunteneet itsensä liian keikoiksi, mutta sitä enemmän on ollut pienempiä taisteluja. Toista se olisi, jos te, herra kuvernööri, luovuttaisitte 20 tai 30 sotamiestä mohikaanien avuksi. Silloin he voisivat kunnolla taistella, sillä kiväärit korvaisivat miesten vähälukuisuuden. Ja juuri sitä minä aion nyt pyytää teiltä, herra kuvernööri, se on hyvinkin tärkeä osa suunnitelmaani. Jos mohikaanit ja valkoihoiset hyökkäävät yhdessä irokeesien kimppuun, niin tarvitsevat he taistelussa kaikki miehensä, eivätkä voi kuljettaa neitoja kauas. Heillä ei ole aikaa ajatella heitä, ja melkein varmana voi pitää, että he siinä tapauksessa vetoavat myös Peter Irgensin ja hänen poikansa apuun, ja silloin neidot, joiden on pakko jäädä intiaaninaisten pariin leiriin, vapautuvat näiden roistojenkin vallasta. Silloin minun ja Uncasin on myös helpompi vapauttaa heidät. Te huomaatte siis, herra kuvernööri, että suunnitelmani onnistuminen riippuu yhtä paljon teistä kuin minustakin."
Hetken mietittyään, jona aikana kuvernöörin kasvot suuresti kirkastuivat, hän ojensi kätensä Pekka Drufvalle ja puristaen sitä lämpimästi hän sanoi: